Month: August 2015

Sisäinen teatteri ja näyttöön perustuvan tieteen ongelma

| katisar

Paljastan teille henkilökohtaisen ongelmani.  Olen elämäni läpi kärsinyt erinäisistä sisäisistä ristiristiriidoista.  Yksi niistä on seuraava:  Minussa on puoli, joka on kadottanut uskonsa länsimaiseen lääketieteeseen. Hän ei pidä tieteellisistä hierarkioista, eikä niiden vallan käytön tavoista. Ja toisaalta minussa on puoli, tämä hammaslääkäriosa, joka tietää varsin hyvin, että länsimaisella on omat hienot ansionsa.  1800-luvulla ja aikaisempina vuosisatoina hammassairaudet aiheuttivat suurta kärsimystä ihmisille ja hammasperäiset infektiot olivat tavallinen kuolinsyy.  Tämä hammasläääkäripuoli minua osaa kuvitella minkälaisia traumoja ja jälki-infektioita esimerkiksi hampaiden poisto aiheutti ihmisille, silloinn kun suutarit poistivat hampaita. 


Se mikä tätä minun ensimmäistä epäuskoista puoltani häiritsee ( kutsuttakoon sitä vaikka Simoneksi, feministipuolekseni), on se, että hänen mielestään monelta lääketieteen harjoittajilta puuttuu suhteellisuuden taju.  “Tämä sama taju puuttuu lukemattomilta muilta tieteen harjoittajilta.“, väittää Simone “Pitkälle koulutetuilla ihmisillä on lähes liikuttava lapsenusko kylmään, materialistiseen maailmankatsomukseen ja näyttöön perustuvaan tieteeseen. Onko tästä näyttöä, kysytään joka paikassa.”
Hammaslääkäripuoleni on sitä mieltä, että kyllä kokenut terveydenhuollon ammattilainen ymmärtää tämän näytön ongelman.  “Jokainen ihminen on ainutkertainen tarinansa, ja lääkäri joutuu suhteuttamaan aina tietonsa yksilöllisesti potilaansa tarinaan. Tässä hommassa auttaa narratiivinen lääketiede…“, sanoo tämä puoleni.
Simone ei oikein usko tähän lääkäreiden viisauteen. Hän haluaa nyt tuoda esille kylmät tosiasiat: “British Medical Journalissa tutkittiin v. 2007  2500 lääkärin antamaa hoitoa, ja seuraaviin lopputuloksiin päädyttiin näissä tutkimuksissa:
– 13 prosenttia hoidoista oli hyödyllisiä.

– 23 prosenttia oli todennäköisesti hyödyllisiä.

– 8 prosenttia yhtä todennäköisesti hyödyllisiä kuin haitallisia.

– 6 prosenttia oli haitallisia.

– 4 prosenttia oli todennäköisesti haitallisia tai tehottomia. 

Loppujen 46 prosenttia toimenpiteistä tehosta ei ollut tietoa.  Yhteenvetona vain 36 % sai hoitoa, joka oli todennäköisesti hyödyllistä.“., kertoo Simone.

Hammaslääkäri puoleni minua miettii hetken tätä tutkimusta, ja huokaisee helpotuksesta, sillä onneksi sentään hammaslääkärin toimenpiteistä suurin osa on niin konkreettisia, että niistä kyllä pääsääntöisesti on apua. 

“Harva kyseenalaistaa, kannattaako hammasta paikata…“, sanoo hammaslääkäripuoleni ja jatkaa samaan hengenvetoon: ” Toisaalta esimerkiksi juurihoidoista eivät kaikki hampaat suinkaan parane, johtuen joko huonolaatuisesta juurihoidosta tai hampaan anatomisista ongelmista.” 

Tässä keskustelun vaiheessa käy ilmi yhä enemmän, että hammaslääkäriosani näyttää tiedostavan varsin hyvin sen, että on psykosomaattista oireilua, johon lääkäriltä tarvitaan pikemminkin terapeutin taitoja kuin näyttöön perustuvaa tiedettä. 

“Nämä terapeutin taidot ovat keskiössä myös ennaltaehkäisevässä hoitamisessa.”, korostaa hammaslääkäriosani. “Ja ne kun taipuvat huonosti kai näyttöön...”.

Simone siirtyy takaisin näyttöaiheeseen ja muistuttaa,  että näyttöön perustuva hoitaminen perustuu edelleen liian usein huonoon näyttöön.  Se jatkaa: “Ja kun kerran  toit esille nämä terapeutin taidot, psykologian puolella näyttöön perustuva tiede on totta tosiaan vielä surkeammassa jamassa kuin lääketieteessä.  Joidenkin tutkimusten tutkijoiden mukaan vain n. joka kolmas psykologisista näyttöön perustuvista tutkimuksista on toistettavia. Tästä on noussut suuri kohu viime aikoina kansainvälisessä lehdistössä.  Mm. NY-Timesissä oli  vasta keskustelua tästä.“

Toistettavuuden ongelma ole Simonen mielestä itse asiassa suinkaan mikään ihme:  “Kysymys on tieteenfilosofisesta ongelmasta; kulttuuriset ilmiöt – ihminen sosiaalisena ja kulttuurisena oliona – taipuu huonosti näyttöön perustuvaan tieteeseen.”

Simone kertoo säälivänsä ihmisiä, jotka haluavat rakentaa elämäntarinansa näytölle. “Se kertoo asiantuntijakulttuurista, jossa ihmiset eivät ymmärrä ihmisen kärsimyksen yliyksilöllistä luonnetta, eivätkä he kykene kuuntelemaan ruumistaan ja sen tuntemuksia, tunteita ja aistimuksia. He antavat elämänsä mieluimmin asiantuntijalle kuin ottavat vastuun omasta elämästään.“

Hammaslääkäri puoleni myöntää tietävänsä tämän näytön ongelman: “Erityistietieteetkään eivät ole vapaita ongelmasta nimeltään indoktrinaatio, eli ihmiset lokeroituvat, ja ajattelevat jäykästi, vain oman tieteenfilosofiansa näkökulmasta.  Asia on niin, että näyttöön perustuvaa tiedettä ehdottomasti tarvitaan, mutta tämä näytön innostus on noussut liian suureksi. Tämä ilmenee juuri ilmiöiden medikalisoimisesta: Siirrämme yksilön sairauksiksi yhteisöllistä ja yhteiskunnallista pahoinvointia. Olemme onneksi parhaillaan siirtymässä eri tieteellisiä näkeymyksiä yhdistelevään integratiiviseen tieteeseen! “

Tämä terveydenhuollon ammattilaispuoleni kertoo tietävänsä myös sen, että nykyään lääketieteessä tiedostetaan yhä paremmin se, että on paljon roskatutkimusta, joihin vedotaan. Se jatkaakin: “Lääkärit tuntevat yhä paremmin sen ilmiön, että kaupalliset intressit vääristävät tutkimuksia, joten tähän asiaan kiinnitetään jo paljon huomiota.  Valitettavasti vielä vain suuri osa potilaista tulee lääkärille käsi ojossa ottamaan vastaan reseptejä. Lääkärillä on vasara kädessä, joten potilaat hakevat heiltä nauloja. Lisäksi toki näytön pätevyyttä heikentää moniasia, esimerkiksi  se, että osa tutkimuksista jätetään julkaisematta.  Esimerkiksi sellaiset tutkimukset, jotka eivät ole tukeneet masennuslääkkeiden käyttöä, jäivät todennäköisemmin julkaisematta kuin ne, jotka tukivat lääkkeiden käyttöä.  Tieteellisen tutkimuksen kenttä on sellainen, että se ohjaa toiminnassaan sellaisten julkaisujen esille ottamista, jotka tukevat lääkkeiden käyttöä tai ovat “mediaseksikkäitä“. ”

“Kyllä se vaan on niin, että hammaslääkärikin joutuu aina suhteuttumaan kokemuksellisen ja näyttöön perustuvan osaamisensa potilaan tarinaan.”, toteaa edelleen hammaslääkäripuoleni. Tämä osani jopa väittää, että hänen mielestään hammaslääkäri työ on oikeastaan näyttelijän työtä, jossa näyttöön perustuva tiede tarjoaa tärkeimmät työkalut.  Sille hammaslääkärin huone on teeatterinäyttämö, jossa näytellään, improvisoidaan, yhdessä hoitaja kanssa, potilasta parantavia näytelmiä.
Simone huomaa yhä selkeämmin, että hammaslääkäri puoleni on yllättävän fiksu tyyppi. “Olisipa kaikilla lääketieteen ammattilaisilla tuollaista suhteellisuuden tajua! “, se toteaa.  Simonea kiinnostaa tietää, millainen suhde hammaslääkäripuolellani on tietoisuustaitoihin eli tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon.

Hammaslääkäripuoleni myöntää olevansa todella innostunut asiasta.  Hän pitää molemmista – sekä meditatiivisesta että sosiokognitiivisesta mindfulnessista: “Näistähän viimeksi täällä kirjoitettiinkin. Uskon, että erityisesti sosiaalipsykologi Ellen Langerin sosiokognitiivinen käsitys tietoisesta hyväksyvästä läsnäolosta tarjoaa konkreettisia välineitä lääketieteen ammattilaiselle.  Se auttaa (hammas)lääkäriä yksilöimään hoidon potilaan tarinaan ja todennäköisesti se auttaa myös potilaan lumevoimien aktivoimisessa. “

Hyväksyvä läsnäolo on hammaslääkäri osani mielestä siinä mielessä myös erinomainen  juttu, että se auttaa lääketieteen ammattilaista jaksamaan omassa raskaassa työssään. Terveydenhuollon ammattilaisten itsemurha- ja stressitilastot ovat pelottavia.  Hammaslääkäripuoleni myöntää, että on  aika moinen näytön ongelma, etteivät lääkärit/hammaslääkärit itse ole näyttöön perustuvan tieteensä kanssa hyviä näyttöjä psykofyysisestä hyvinvoinnista. 

“Kun ihminen oppii tietoisuustaitoja, kuuntelemaan omaa kehoansa ja  kohtaamaan itsensä ja asiakkaansa hyväksyvästi läsnäollen, kehittyy terveydenhuollon ammattilaisen mielitaju.”, toteaa hammaslääkäripuoleni. Se jatkaa: “Tästä hyötyy sekä terveydenhuollon ammattilainen että hänen asiakkaansa. On suuri illuusio, että kaikki ihmisen hoitaminen voisi olla luonnontieteelliseen näyttöön perustuvaa. Tällainen ajatus rakentuu koneajattelulle ihmisestä. Ei ole ihme, että tällä hetkellä taiteen ja kulttuurin arvo on noususuhdanteessa.   Hyvä lääkäri on läsnä potilaalleen, ja kykenee muuttamaan ja aktivoimaan potilaan omia parantavia voimia. Hänellä on kokemuksellista viisautta.  Siksi suinkaan aina, kaikki mitä lääkäri tekee, ei ole näyttöön perustuvaan.  Sen sijaan hyvä lääkäri on taitelija.”
“Ohoh! Sinähän se hammaslääkäri olet.“, toteaa Simone, “… Luulen tulevani toimeen kanssani.”

“Onkohan tällaisesta dialogisesta kirjoittamisesta mitään näyttöä...”, nauraa hammaslääkäri osani.  “On..”, vastaa Simone.  ” Tästä on useamman tuhannen vuoden kokemuksellinen näyttö.  Muistan, että psykologi John Rowan mainitsi, että löydettiin jostain muinaisesta haudasta muinaisen egyptiläinen, muistaakseni  3000-4000 vuotta vanha, kirjoitus, jossa mies kävi keskusteluja itsemurhaa hautovan puolensa kanssa.  Ja sitten on tietty Sokrateen dialogit ja luemattomat filosofit, jotka ovat mietiskelleet dialogisesti kirjoittaen. Sören Kierkegaard ja hänen altertilansa lienee heistä kuuluisin ja meille mieluisin!”

PS. Yllä oleva oli esimerkki Sisäisen teatterin reflektiivisestä kirjoittamisesta, jota suosittelen kaikille terveydenhuollon ammattilaisille.  Se lisää ihmisen objektiivisuutta, kykyä katsoa maailmaa erilaisista näkökulmista käsin!  En ole kovinkaan hyvä proosan kirjoittaja vaan, jospa idea selviää teksistä.  Ideana on, että erimieliset osamme olisi hyvä saattaa kirjoittaen sopusointuun keskenään!

Sisäinen teatteri facebookissa.

Luettavaa:

Kati Sarvela: Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona. Kuumussa Virtaa Oy. 2013

On kaksi tietoisen läsnäolon tyyliä – Harjoita molempia!

| katisar

Löysin ilokseni  taas selkeän uuden jäsennyksen tietoisuustaitoihin, mindfulnessiin eli tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon.  Tätä samaa jaottelua olen itse hakenut jo pitkään mielessäni. Itse käsitän tietoisuustaidoilla nämä molemmat mindfulnessin tyylit tai alalajit, sosiokognitiivisen ja meditatiivisen midfulnessin.

Kun kartoitamme minän osiamme, ja käymme keskustelua omien eri puoliemme, kokemustilojemme kanssa, ( Sisäinen teatteri- Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona) harjoitamme nimenomaan sosiokognitiivista tietoista läsnäoloa emmekä perinteistä meditatiivista tietoista läsnäoloa. 

Itseäni on häirinnyt, että kun ihmiset puhuvat midfulessista, he liian usein yksinkertaistavat asian. He käsittävät tavanomaisesti hyväksyväksi läsnäoloksi ainoastaan meditatiivisen mindfulnessin vaikka toinen, vähintäänkin yhtä tärkeä tietoisuustaitojen alalaji on, ja se on sosiokognitiivinen mindfulness.

cropped-kirjat.jpg

 Tietoisen hyväksyvän läsnäolon eli mindfulnessin kaksi eri tyyliä:

1.  Sosiokognitiivinen mindfulness

Kun olet sosiokognitiivisesti tietoisesti läsnäoleva, olet herkkänä asiayhteyksille ja avoinna uudelle informaatiolle.  Kykenet löytämään uusia erittelyjä ja ajattelun kategorioita ja olet avoinna monille erilaisille näkökulmille. Tämä on juuri sitä tietoista läsnäoloa, jota harjoitan joka päivä kirjoittaen. Myös Sisäinen teatteri eri kokemustiloillasi, hyödyntäen Jan Skyn ESI:ä, hallitsevan tilan tunnistusta, edustaa juuri tätä läsnäolon tyyliä.

Sosiaalipsykologian professori Ellen Langer on  tämän tietoisen läsnäolon alalajin hienoimpia edustajia. Hänen ajattelunsa nojaa erityisesti länsimaiseen psykologiseen perinteeseen.  Jotkut tutkijat pitävät sosiokognitiivista mindfulnessiä meditatiivisen mindfulnessin kognitiivisena sovellutuksena. Pistäisin myös psykiatri Dan Siegelin mielitajun tähän luokkaan.

Kun olet sosiokognitiivisesti mieletön (mindless), ajatuksesi kulkevat autopilotilla. Ne seuraavat tiettyä ennalta opittuja sääntöjä.  Nämä opitaan kognitiivisesti jäykissä opetustavoissa. Opimme tiettyihin jäykkiin ajattelun rutiineihin.  Monet kansalaiset taviksista asiantuntijoihin kärsivät tästä mielettömyyden lajista. Et kykene iloitsemaan tietämisen tapojen erilaisista variaatioista. Onneksi monissa lääketieteellisessä tiedekunnassa kandit harjoittavat jo tietoista läsnäoloa,  draamaa ja reflektiivistä kirjoittamista.

Keskeinen asia tässä läsnäolossa on peilaavaan minuuden löytäminen. Oma olettamukseni on, että tämä sosiokognitiivinen mindfulness on “itsehypnoottinen” luova tila.  Taideterapiat ja hypnoosi hyödyntävät tätä hyväksyvän läsnäolon lajia, flow-tilaa, jossa mieli vapautuu leikkiin.

Ellen Langerin mukaan olemme hyväksyvästi läsnäolevia:  1) Kun katsomme asioita monesta eri perspektiivistä. 2) Näemme tilanteen tuoman informaation tuoreesti. 3) Astumme tilanneyhteyteen, josta informaatio nousee. 4) Luomme uusi ajattelumme luokkia,  kategorioita, jota kautta informaatio voidaan ymmärtää.

2. Meditatiivinen mindfulness

Tämä paremmin tunnettu tietoisen läsnäolo tyyli keskittyy tähän hetkeen.  Sen juuret ovat buddhalaisuudessa. Meditatiivinen mindfulness suhtautuu avoimella uteliaisuudella, hyväksyvästi  ja arvottamatta kuhunkin hetkeen sellaisena kuin se on.  Tulet tietoiseksi siitä, kuinka tietoisuutesi elää jatkuvassa erilaisten kokemusten virrassa.  Kun olet meditatiivisesti mieletön (mindless), reagoit asioihin, kuten edellisessäkin läsnäolon tavassa, oppimillasi totunnaisilla tavoilla.  Vietät paljon aikaa menneisyyden kokemuksissasi tai tulevaisuudessa.  Arvotat ja arvioit tällöinkin jatkuvasti eri kokemuksia ja tilanteita, ennalta oppimillasi luokitteluilla  ja mielesi on poissa oleva. Se toimii autopilotilla. 

Sekä sosiokogntiivinen ja meditatiivinen mindfulness ovat molemmat tärkeitä tietoisuustaitoja ja metakognitiivisia taitoja. Voit näiden molempien tapojen yhteistyössä alkaa nähdä maailmaa ja Itseäsi uudella leikillisellä tavalla.  Tietoisuutesi laajenee ja alat havainnoida taitojesi lisääntyessä vähitellen maailmaa yhä puolueettomimmin, läsnäolevasti ja erilaisten näkökulmien jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Toinen olettamukseni tähän yhteyteen on:  Lääkärille molempien hyväksyvän läsnäolon taitojen yhdistyminen tuo tullessaan terapeuttisia kykyjä, eli tällöin he voivat auttaa läsnäolon kautta potilaansa lumevoimien aktivoitumisessa.

Omassa Virtaa työyhteisöön –koulutuksessani  sekä Toivovalmennuksessani opetan molempia mindfulness-menetelmiä. Meidän on opittava keskittämään mielemme meditatiivisen tietoisen läsnäolon harjoituksin. Sitä voi olla vaikka hengitysmeditaatio tai läsnäolo luontokokemuksessa. Toisaalta meidän on vapautettava ajattelumme leikki kankeudestaan sosiokognitiivisen hyväksyvän läsnäolon avulla.  Ilman meditatiivista tai luovaa itse hypnoottista transsitilaa x), flowtilaa, meidän on vaikea päästää irti vanhasta luokittelevasta ajattelustamme.  Maksimoidaksemme kognitiiviset taitomme, meidän on pystyttävä torjumaan totunnaiset kriittisten  ym. puoliemme häly leikillisyydelle. Voimme oppia näkemään  maailman monipuolisemmin ja peilaavasti. Hyväksyvä läsnäolo on hauskaa!

Hyväksyvä tietoinen läsnäolo tarjoaa  uuden tavan oppia kokemuksellisesti asioita ja katsoa joustavasti maailmaa. Erityistieteiden dogmaattinen yksipuolinen järki tarvitsee rinnalleen leikillisyyttä,  joustavuuden ja näkökulman vaihtamisen taitoja.  Voimme nimittäin muuttaa kokemusta kustakin tilanteesta a) muuttamalla tarkkailun näkökulmaamme b) aktiivisella erilaisilla leikillisillä asenteellamme ja erilaisilla kokeilla.

Sosiokognitiivinen mindfulness ja meditatiivinen mindfulness täydentävät upeasti toinen toisiansa. Tämä tarkoittaa käytännössä juuri sitä, että leikillisellä näkökulmilla itseemme, muutamme jatkuvasti kokemusta maailmasta ja itsestämme. Voimme mielikuvituksellamme löytää uusia näkökulmia asioihin emmekä vain toista apinana oppimiamme ajattelumalleja.  Voimme leikkiä erilaisilla kokemustiloillamme ja voimme oppia uusia empaattisen samaistumisen kautta.

Toisaalta olemalla läsnä tietoisesti jossakin kokemuksessa, paranee erottelukykymme.  Jälkimmäisestä on esimerkkinä tämä kun kävelin läsnä olevasti portaita, ja aistin miten kokemus muuttuu kulkiessani rappuja ylös tai alas.  Ensimmäistä kertaa tajusin, että ylöspäin kulkiessani askelten ääni poikkeaa selvästi alaspäin tapahtuvan kulkemisen äänestä.
Oppimisemme tapahtuu siis oikeastaan syklissä, jossa sekä aistimme todellisuutta läsnä olevasti ja toisaalta tartumme siihen erilaisista näkökulmista käsin.  Kun löydämme sekä läsnä olevan että peilaavan leikillisen minuutemme, opimme jatkuvasti uusia  asioita maailmasta. Opimme koko ajan uusia tapoja hahmottaa todellisuutta,uusia käsitteitä ja loppumattomasti uusia luokitteluja. Erottelukykymme kirkastuu.  Emme jää jäykistyvien uskomustemme vangeiksi.

Uuden tehokkaan kokemuksellisen oppimisen ja sen tuoman aina vain  uuden kokemisemme tavan kautta kykenemme yhä paremmin taas olemaan avoimena ja läsnä todellisuudessa. Opimme jatkuvasti uutta ja elämänlaatumme paranee. Pääsemme tietoisuuden laajenemisen nousevaan sykliin. Näin, hyödyntäen muuntuneita tajunnantilojamme uuden oppimiseen,  meistä tulee joustavampia ja  kykenemme käsitteellistämään todellisuutta aina vain leikillisemmin, joustavammin ja monipuolisemmin.

Tämän päivän kulttuurimme kärsii jäykästä ajattelusta, olkoon sitten kyseessä uskonnollinen dogmatismi, erityistieteellinen yksipuolinen ajattelu tai nationalismi.  Tarvitsemme kipeästi tietoisen hyväksyvän läsnäolon mukanaan tuomaa integratiivista, moniammatillista yhteistyötä, ja leikillistä “antidogmattista” ajattelua. Tiede on tuonut meille realiteettitajua, mutta tarvitsemme myös luovuutta. Jokainen voi löytää leikillisyyden kautta omat osaamisalueensa ja vahvuutensa. 

Onneksi läsnäoloa on jo ilmassa!  Maailmamme on muuttumassa kovaa vauhtia, eikä vain huonoon suuntaan.

x)  Joidenkin tutkijoiden mukaan empaattiset ilmiöt ovat olennainen osa hypnoosia.  Se, että samaistumme omiin kokemustiloihimme empaattisesti  on on itsehypnoottinen transsitila.  Kun yhdistämme sosiokognitiivisen mindfulnessin ja meditatiivisen mindfulnessin, yhdistämme nimenomaan idän ja lännen meditatiivisen perinteen hypnoottisiin transsi ja flow ilmiöihin.

LÄHDE:

Click to access WP-09-01.pdf

Kati Sarvela, Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, 2013, Kuumussa virtaa Oy

Sisäinen teatteri facebookissa.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Asiaa traumoista ja räjähtäneistä matkalaukuista

| katisar

Professori Stephen Josephin ajatukset ovat osa uutta psykologista ajattelua ja siksi ne ovat varsin rohkeita, mutta samalla kannustavia ja toivoa tavallisille kansalaisille antavia.  Hän kun kyseenalaistaa koko jälkitraumaattisen stressihäiriö -diagnoosin. 

Josephin mielestä, se, että sisäinen maailmamme järkkyy trauman jälkeen, ja menee jopa kaaokseen, on täysin normaali elämän ilmiö.   Hän kirjoittaa:  “Suurin osa psykologeista pitää jälkitraumaattista stressiä oireena tästä oireyhtymästä. Mutta kun katsomme tätä kognitiivista prosessia näkökulmasta, mitä se tekee meidän perusolettamuksille maailmasta, voimme ymmärtää stressin pikemmin sopeutumisprosessina kuin minkäänlaisena oireena jostain oireyhtymästä.” Trauman jälkeen joudumme uudistamaan sisäistä uskomustemme maailmaa.

WP_20150808_007[1]

Kuten edellisestä blogista kävi ilmi, Joseph käyttää kirjassaan toistuvasti eheyttäviä vertauskuvia.  Ne ovatkin keskeinen tapa työstää traumoja. Eräs hänen käyttämänsä metafora on matkalaukku.

Kun trauma tapahtuu (aivoero/väkivalta/onnettomuus/vakava sairausdiagnoosi jne.) seurauksena on matkalaukkumme räjähtäminen auki, ja kaikki vaatteemme menevät täydelliseen epäjärjestykseen. Se mitä traumatisoitunut ihminen usein aluksi tekee, on se, että hän yrittää  nopeasti sulloa vaatteet takaisin laukkuun pinkeään pakettiin.  Seurauksena on se, että aina kun joku ulkoinen tapahtuma muistuttaa meitä menneestä, matkalaukku pamahtaa heti auki, ja tunnevyöry valtaa mielemme.  Se mitä meidän tulisi tehdä, on katsoa vaatteet läpi, ja pakata ne täysin uuteen järjestykseen.  Voimme siirtää muutaman vanhan vaatekappaleen nätisti kaappiin, ja ottaa mukaan pari uutta. Kas, mitä parempaan järjestykseen laukku onnistutaan saamaan, sitä paremmin se pysyy kiinni. Joskus saattaa koko vaatevarasto tulla uusituksi. Uuden järjestyksen jälkeen menneisyydestä muistuttavat tilanteet eivät laukaise enää meissä ahdistavaa tunnevyöryä.

Sisäisen teatterin näkökulmasta Joseph tuo esille kaksi mielenkiintoista tapaa, jolla ihminen prosessoi menneitä.  Traumatisoituneelle on tyypillistä se, että hän voi puuduttaa itsensä, kylmettää itsensä kaikille tunteilleen.  Toinen selviytymisyritys on se, että ihminen alkaa vatvomaan asioita.  Tämä on ollut itselleni tyypillistä omien traumojeni aikoina (mm. kaksi avioeroa ja kaksi syöpädiagnoosia).   Vatvominen on selviytymisyritys. On tärkeää erottaa kaksi Josephin mainitsemaa tapaa vatvoa asioita, joita hän kutsuu peilaavaksi vatvomiseksi  (reflective rumination) ja  hautovaksi vatvomiseksi (brooding rumination).

Varmaan arvaatte kumpaa minä nuorempana, kolmen neljänkympin ikäisenä, traumojeni kanssa tein.  Minä vatvoin vuosia epäonnistumisiani  hautoen.  Sitä tapahtui erityisesti öiseen aikaan.  Tällä nykyisellä tietämykselläni on varsin helppoa tajuta, että kysymyksessä oli huono selvitymisstrategia.  Minun oli muutettava hautova vatvominen peilaavaksi vatvomiseksi.

Kun hypnoterapiasta sain eväät omaan peilaavan prosessiini, alkoi kaikki sitten sujua.  Tein sisäisestä kokemusmaailmastani näkyväksi Sisäisenä teatterina kuusitoista eri tilaa, eri puoltani.  Niiden kanssa sitten pohdin elämääni monelta eri kanteilta, myös leikillisistä tarinallisista ja vertauskuvallisista näkökulmista.  Muutin hautovan vatvomiseni peilaavaksi vatomiseksi. Kuten Stephen Joseph sanoo: “(Traumojen yhteydessä) akkommondaatio, asioiden yhteen sovittaminen, tarvitsee peilaavaa hautomista, sitä että ihminen jatkuvasti yrittää katsoa maailmaa uudella tavalla!  Prosessi voi olla kivulias ja vaativa, mutta kun onnistumme siinä, tuskalliset tunteemme eivät enää pursua ulos matkalaukustamme.”  Peilaavaa vatvomista itse pidän tärkeänä tietoisuustaitona!

Josephin mukaan on terapian lisäksi paljon itsehoidollisia menetelmiä, joita voit käyttää matkalaukkusi uudelleen pakkaamiseen.  Hän mainitsee mm. luovan kirjoittamisen. On idealistista kuvitella, että kaikki ihmiset traumojensa jälkeen aina pääsisivät terapiaan.  Jokaisella kun on eri elämämme vaiheissa traumaattisia kokemuksia. Itse suosittelen, että aloitat joko terapiassa tai taideterapeuttisessa ryhmässä, joissa voit turvallisesti saattaa alkuun oman peilaavan vatvomisesi.

Jos asiantuntija apu ei ole mahdollinen, voit toki kokeilla käsitellä traumojasi sitä ihan itsekin itsehoito-oppaitten avulla, mutta helpompaa ja turvallisempaa on tehdä se muiden ihmisten kanssa kasvotusten.  Yksin traumaprosessiasi läpi käydessäsi on tärkeää, että sinulla on vähintäänkin turvallisia aikuisia ihmissuhteita ympärilläsi,  koska kipeitä tunteita voi tunkea ulos matkalaukustasi.  On riski, että uudelleen traumatisoidumme, mikäli emme koe turvaa ahdistavien tunteittemme purkautuessa.

Vaikka uudelleen traumatisoitumisen riski on todellinen, meidän ei pidä liioitella sitä. Pelon lietsominen on eräs (asiantuntija)vallan käytön muoto. Kuinka paljon pahaa oloa ja ahdistusta tuottaa se, että medikalisoimme ongelmiamme sairauksiksi, ja traumamme jäävät siksi käsittelemättä.  Meidät on opetettu turvautumaan asiantuntijoihin ja vähättelemme ihmisen omia parantavia voimavaroja. Stephen Joseph korostaa kirjassaan, että jotta ihminen paranee traumastansa, tätytyy hänen löytää itsestään se aktiivinen puoli, joka lähtee ottamaan vastuun oman elämän perusolettamusten tuulettamisesta ja uuden tarinan rakentamisesta. Hän korostaa ihmisen luontaista itseohjautuvuutta.

Käsittelemättömät traumat ajavat meitä addiktioihin ja nostavat itsemurhariskiämme. On tosi vaarallista, että asiantuntija avun puutteessa traumamme jäävät käsittelemättä!  Kyllä olisi fantastista, kun kaikki pääsisivät terapiaan, aina kun he sitä tarvitsisivat.  On kuitenkin idealistista kuvitella, että tällainen kulttuuri voisi olla olemassa.  Siksi meidän täytyy ryhtyä auttamaan toinen toisiamme uusin tavoin.  Vahvan tehtävä on tukea heikkoa.

Harvalla edes käytännössä taloudellista mahdollisuutta mennä terapiaan.  Tällä hetkellähän meillä parhaillaan romutetaan perusterveydenhuoltoa, sieltä viedään koko ajan rahaa pois. Terapiasta on tulossa yhä enemmän eliitin yksinoikeus. Siksi kannattaa ryhtyä kehittämään omaa traumatietoisuutta ja itsehoidollisia tietoisuustaitoja. Kukaan meistä kun ei kasva elämässä ilman traumojen tuottamaa kärsimystä.

Kun asiantuntijoita ei riitä hoitamaan meitä, on paras ryhtyä itse hoitamaan itseä. Traumatyökirjoja alkaa olla nettikirjakaupoissa  pilvin pimein.  Valitettavasti ne ovat jota kuinkin kaikki englanninkielisiä. Tarjolla on myös erilaisia kansalaisopistojen ja vertaistukiryhmien parantavia mindfulness, jooga, EFT, NLP  ym. luovia  terapeuttisia ryhmiä. Vakavissa traumoissa kannattaa yrittää tehdä kaikki mahdollinen terapian saamiseksi.   

Sisäinen teatteri naamakirjassa.

LÄHTEET:

Joseph, Stephen. What Doesn’t Kill Us: A guide to overcoming adversity and moving forward (p. 111). Little, Brown Book Group. Kindle Edition.
Sarvela, Kati,  Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa oy, 2013

Kun mummon antama maljakko hajoaa palasiksi… Mistä apua?

| katisar

Kuvittele, että tipautat rakastamasi mummovainaan kukkamaljakon hyllyltä lattialta.  Se hajoaa kymmeniksi palasiksi.  Mitä teet?  Liimaatko maljakon kokoon vai kokoatko ehkä sen palasista uuden muistorikkaan ja värikkään taidoteoksen?

Jokaisella meistä on suurempia ja pienempiä kriisejä eri elämänvaiheissa. Kun vastoinkäyminen, vaikkapa vakava sairaus tai avioero iskee, vanha maailmankuvamme menee yleensä suurimmiksi tai pienemmiksi palasiksi.   Jotkut ihmiset kokoavat maljakkonsa samannäköiseksi kuin se oli ennen vastoinkäymistä.  Se tuntuu monesta näennäisesti helpoimmalta ratkaisulta. He liimaavat vaasinsa ja  jatkavat kärsimyksensä jälkeen elämäänsä samaan tapaan kuin ennen maljakon putoamista. Valitettavasti liimattu maljakko ei ole yhtä vahva kuin se oli ennen liimaamista.  Pienikin töytäisy saattaa hajottaa sen nyt helpommin uudestaan pieniksi kappaleiksi.  Ne ihmiset, jotka hyväksyvät maljakkonsa pirstoutumisen ja osaavat kasata siitä luovasti jotakin uutta, ovat Stephen Josephin mukaan sopeutuvaisempia ja joustavampia:  He kykenevät uusissa tilanteissa jälkitraumaattiseen kasvuun; avautumaan uusille arvoille ja uskomuksille rakentuville tavoille olla ja elää.

what-doesnt-kill-us-uk

Tämä ensimmäinen, joka kasaa majakkonsa entisen laiseksi,  assimiloi eli omaksuu  kriisinsä  muistot, osaksi vanhaa identiteettitarinaansa.  Jälkimmäinen puolestaan akkomondoi eli luovasti yhdistää vanhaa ja uutta.  Huonoin vaihtoehto on kolmas, se, että hutasemme nopeasti palat satunnaiseen alitajuntamme ohjaamaan sekavaan uuteen järjestykseen. (Esimerkiksi muutamme uskomuksemme siitä, että maailma on turvallinen paikka elää nopeasti sellaiseksi, että oli tilanne mikä oli, maailma on vaarallinen paikka elää).

Tämä “mummon rikki mennyt vaasi” vertauskuva on Stephen Jospehin kirjasta “What Doesn’t Kill Us”. Kaikilla meillä on professori Stephen Josephin mukaan luontainen kyky ja tarve kokemukselliseen trauman jälkeiseen henkiseen kasvuuun.  Olemme kuin erilaisia puita, joille on mahdollista selvitä vaurioista, hirven riipimisestä, jänisten jyrsimisistä  ja myrskyistä huolimatta, erinäköisiksi kauniiksi puiksi.   Myrskyjen tuiveruksessa identiteettitarinamme voi muuttaa rajustikin muotoaan ja  vahvistua sairauden tai muun vastoinkäymisen tuottamassa kriisistä.  Tämän tapahtuessa joskus vanha elämäntapamme menettää merkitystään ja syntyy uutta elämäntapaa uusilla uskomuksilla.

Jälkitraumaattisesta stressistä kärsivä henkilö on kyvytön rakentamaan elämästään eheää kokonaisuutta – tarinaa.  Uskomuksemme ovat säilöttyjä alitajuntaamme, joka on kuin varasto takapihallamme.  Vakavassa elämän traumassa kärsimyksemme räjäyttää uskomusvarastomme, ja huomaame, että koko vanha maailmankuvamme on tuusannuuskana. Olemme tyhjän päällä ja pahimmilaan millään ei näytä olevan enää mitään merkitystä.

Trauma on normaali tapahtuma elämänkaaressamme.  Posttraumaattinen stressi ei ole mikään sairaus, vaan se on välitila, jossa yritämme saada järkeä tapahtumalle, joka on täysin vastoin vanhaa uskomusjärjestelmiämme.  Järkeä tarinaamme saamme, kun löydämme itsestämme muistojemme ohjauskykyä ja voimavaroja uudenlaisen uskomustarinan rakentamiseen. Uuteen oivallukseen tarvitsemme vertauskuvallisen ajattelumme kehittämistä. Tarinallinen ohjauskykymme lisääntyy joskus terapian, mutta myös tietoisuustaitojemme kehittymisen käutta.  Opimme metakognitiivisten taitojemme avulla ohjaamaan luovasti tietoisuuttamme ja oman elämme kasvutarinaa.

Vaikka tiedämme, että Suomessa kymmenettuhannet ihmiset sairastuvat vuoden aikana sydänsairauksiin ja syöpään, monella on uskomus ennen sairastumistaan, ettei sairaus tai muu epäonni tule minun kohdalleni. Kun tämä uskomus rikkoutuu, joudumme muiden rikkinäisiä maljakkojaan kasaavien kanssa samalle hihnalle.  Me joudumme harjoittelemaan luovimista erilaisten vanhojen ja uusien uskomustemme keskellä.

Vaikeista traumoista selvinneet ihmiset ovat Josephin mukaan tavallisesti hyviä opettajia.  Kriisi voi olla mahdollisuus kasvuun.  Haavoittunut tarinankertoja, henkilö joka on osannut koota omat sirpaleensa, voi olla toiselle ihmiselle hyvä opas ja kanssakulkija. Tähän perustuu vertaistuen voima.

Kriisikokemuksen omaksuminen osaksi vanhaa tarinaa voi olla Josephin mukaan usein näennäisesti helpompi vaihtoehto kuin vanhan tarinan hajoittaminen, ja kokonaan uudenlaisen elämää kannattelevan tarinan rakentaminen.   Mikäli haluamme hyvin rakennetun ja toimivan elämän, täytyy meidän avautua sille mahdollisuudelle, että tarpeen tullen osaamme ottaa vastaan kokonaan uuden arvo- ja uskomusjärjestelmän toiminnalle. Avaamme uuden hallitsevan kokemustilan elämäämme. Se voi radikaalisti muuttaa elämän tarinaamme ja sen mukana koko elämän asennettamme.  Uuden kokemustilan kautta  uusiutuvat elämisemme peruskivet.

Uuden mosaiikiteoksen  rakentaminen sirpaleista on työläs ja vaativa prosessi, mutta se on tavallisesti hyvin palkitseva.  Toisaalta, jos taideteos taas hajoaa, tiedämme, että meillä on voimavaroja, joilla voimme jälleen luovasti rakentaa paloista uutta taideteosta. Löydämme itestämme tarinankertojan, tietoisuutemme ohjaajan. Kun olemme kriisin jälkeen pirstottuja palasiksi, kokemustilamme, mielemme eri osat, on mahdollista johdatella tanssiin, joka edesauttaa uuden värikkään ja kauniin tarinan kasaamista.  Tämä työ ei ole vain järkemme työtä, vaan se on hyväksyvän tietoisen läsnäolon, luovien puoliemme ja järkevien puoliemme yhteinen tanssi.

Kärsimys kuuluu normaalina normaalin ihmisen elämään. Jokainen meistä saa osakseen enemmän tai vähemmän kärsimystä. Näemme sen mm. avioerotilastoissa (rikotut unelmat), sairastavuudessa ja globaalisti sodissa ja pakolaisvirroissa. Toki olisi ihanaa, jos maailmassa ei olisi lainkaan kärsimystä. Tämä on kovin epärealistinen uskomus. On elämän halventamista kuvitella, että  kriisi ja vastoinkäymistä seuraava jälkitraumaattinen stressi olisi jokin sairaus. Sen sijaan se on aktiivista aivojemme merkitysten ja uskomusten uudelleen järjestelytyötä.

Se, mitä me tarvitsemme yhä enemmän tämän päivän elämäntavassamme, on tietoisuustaitoja ja  traumatietoisuutta.  Ihmisille on annettava yhä enemmän eväitä siihen, että he kykenevät tiedostamaan omat kulttuuriset uskomuksensa. He tulevat samalla tietoiseksi historiallisista erilaisista kokemustiloistaan ja niiden erilaisista vertauskuvista.  Tämän jälkeen on mahdollista, että kansalaiset kykenevät yhä taitavammin kasaamaan rikki menneitä vaasejaan.

Hyvän lähtökohdan traumojensa käsittelyyn ihminen saa, kun hän saa vanhempien hyväksyvän läsnäolon. Tämä luo perusturvaa elämään myös vaikeiden tilanteiden ja haasteiden edessä. Koska tämä on toistaiseksi, ehkä aina, vain toiveajattelua (vanhemmuutemme on aina enemmän tai vähemmän epätäydellistä),  jo peruskoulutuksessamme tulisi korostua tietoisuustaidot. Näihin luen myös luovat tavat ilmaista omaa sisäistä kokemustaan esimerkiksi psykodraamalliset harjoitusten, terapeuttisen tanssin, voimaannuttavan valokuvan ja luovan kirjoittamisen keinoin (esim. Sisäinen teatteri).

On mahdottomuus, että kaikki terapiasta hyötyvät voisivat päästä terapiaan, siksi tarvitsemme yhä enemmän koulutukseemme ja yhteisölliseen arkeen luovia terapeuttisia ryhmiä sekä itsehoidollisia menetelmiä. Ja jälleen kerran; tarvitsemme arkeemme läsnäolon taitoja.  Tarvitsemme mukavia läsnä olevia työtovereita, naapureita, kauppiaita, lääkäreitä, apteekkareita, mummoja, pappoja, bussikuskeja jne.  Nykyinen älypäitten kulttuuri, on dissosioituneitten ihmisten elämäntapaa.  Tarinamme kohtaavat vähemmän kuin aikaisemmin. Harva on läsnä toinen toisillensa ja vielä harvempi itselleen. Tietoisuustaitojen avulla, löytmällä läsnä oloa ja uusia tarinoita elämäämme, saaisimme katkaistua yhä nousevat terveys- ja sosiaalikulut.

Ilman tietoisuustaitoja, emme kasva hyvää elämää rakentavina tarinankertojina. Posttraumaattinen kasvu syntyy, kun otamme itse vastuun identiteettitarinastamme, elämäämme kannattelevasta eepoksesta. Tätä työtä voimme tehdä monin eri tavoin: Opimme tulkitsemaan uudestaan merkityksiä ja leikkimään tunnetiloillamme, osaamme hakea  apua ristiriitaisen kokemuksemme käsittelyyn, löydämme kärsimyksellemme henkisiä tai hengellisiä merkityksiä ja oloamme parantavia rituaaleja,   kuuntelemme ruumistamme, liikumme, hoivaamme itseämme,  lakkaamme syyttämästä itseämme ja hyväksymme kaiken elämän epävarmuuden ja ennakoimattomuuden. ‘Jokaisen ihmisen hyvää elämää kannatteleva tarina on erilainen ja se riippuu ympäröivästä kulttuuristamme.

Kaikkein tärkeimpänä selvitymisstrategiana kriiseissä Joseph pitää tunneälyä. Itse sijoitan tämän tunneälymme osaksi tietoisuustaitoja.

Tunneälyä osana tietoisuustaitoja voi kuvata seuraavasti:

1)  Opimme aistimaan tunteitamme.
2)  Opimme tavoittamaan ja tuottamaan tunnetiloja generaattoreiksi uuden ajatusten luomiseen.
3) Ymmärrämme tunteita ja tunnetilojamme.
4) Kykenemme säätelemään tunnetilojamme siten, että ne lisäävät tunnetaitoja ja älyllistä kehitystämme.

Oikeastaan aika hauska huomata, että näitä tunneälyyn liittyviä asioita juuri Sisäisessä teatterissa tavoitellaan. Sen menetelmin harjoittelemme kuuntelemaan, ymmärtämään  ja nimeämään leikillisesti tunnetilojamme, jonka jälkeen pystymme käyttämään niitä luovasti hyväksi myös omassa älyllisessä ja tunnetaitokehityksessämme.  Opimme mietiskelyä ja sen mukana joustavuutta.  Emme katso maailmaa vain yhdestä tai muutamasta jäykästä näkökulmasta käsin.

Nimeämällä omat kokemustilamme ja saattamalla ne yhteiseen tanssiin, on eräs luova tapa luoda uutta mosaiikkia sirpaleistamme.  On toki monia muita luovia menetelmiä, jotka auttavat meitä itsemme kokoamistyössä.  Tulevaisuus on tiedostavien tarinankertojien, heidän, jotka kykenevät olemaan tietoisesti ja hyväksyvästi läsnä paitsi itselleen, myös muille ihmisille ja koko luomakunnalle.

Amen.

Vapauta tietoisuustaidoin vapaata tahtoasi!

| katisar

Ajatus vapaasta tahdostamme ja siihen liittyvästä loppumattomista valinnan mahdollisuuksistamme perustuu yleensä yksipuolistavaan tapaan ajatella itseyttä yhtenä kokonaisuutena. Perinteiset vapaan tahdon pohdinnat eivät ole antaneet tilaa nähdä itseämme monina eri osina, tiloina.  Ongelmaan tulee aivan eri ulottuvuus, kun näemme itsemme monina minuuksina, ikään kuin pieninä, eri ikäisinä ja eri tilanteissa erilailla asiat näkevinä ja huomionsa suuntuneina minuuksina. Monitilainen minuus vastaa olemukseltaan nykyistä neurobiologista ihmistietämystä. Se valottaa myös vapaata tahtoa uudella tavalla.

Nuorena halusin mennä hammaslääketieteelliseen.  Valinta ei ollut tietoinen, vaan melko sattumanvarainen.  Valinta tapahtui pikemminkin sosiaalisesta ympäriltäni omaksumien automaattisten tapojen ja  ajattelumallien kautta kuin tietoisena valintana. Minulla on melkoisen rajoittunut tahto.  Tämä ei ole mitenkään outoa, epätavallista tai väärää. Pikemminkin näin käy monille nuorille. Vapaan valinnan asteemme kuitenkin lisääntyy kun tunnistamme erilaiset sisäiset keskenään ristiriitaiset osamme eli kokemustilamme.

Keski-iässä kävin läpi oikeastaan useamman “identiteettikriisin“.  Tunsin, etten hammaslääkärinä elänyt  elämää, jossa olisin tuntenut itseni mukavaksi.  Koin kuin olisin elänyt elämääni koko ajan pikkutyttönä, jolla oli saappaat väärissä jaloissa.  Vähitellen löysin erilaiset minäni osat, jotka nimesin.  Vapausasteeni lisääntyi, kuin tein ristiriitaisia sisäisiä osiani itselleni tutuiksi. Tämän jälkeen olen alkanut toteuttaa monipuolisemmin itseäni. Koen vihdoin kulkevani vakaammin haluamaani suuntaan.  Tiedän, että mahdollisia minuuksia on aktivoitana loputon määrä.  En nykyään tee pelkästään hammaslääkärintöitä, vaan olen myös hypnoterapeutti, harrastelijataitelija ja tietokirjailija.  Löysin vapauteni ja paremman elämän,  kun aktivoin tietoisuustaidoin erilaisia puolia itsestäni.  Tajusin, että olen aivan liian luova ihminen tekemään aamusta iltaan hammaslääkärintöitä. Joku toinen, tietty, saattaa tehdä täysin tyytyväisenä hammaslääkärityötänsä elämänsä läpi.

Mikäli toteutat vain yhtä puolta itsestäsi, vaikka yksisilmäisen ideologisen tai uskonnollisen näkökulman palvelijana, katoaa sinusta tilannejoustavuus.  Maailma on tänä päivänä moniarvoinen ja -kulttuurinen. Joudumme erilaisissa tilanteissa vaihtamaan näkökulmaamme ja lähestymistapaamme.  Minulle on ollut jo vuosia vaikea tunnistaa mitään poliittista suuntausta omakseni.  Poliittista kantaani kysyttäessä tunnustan itseni vihervasemmistolaiskokoomuslaiseksi perussuomalaiseksi. Totuus on minulle ikuinen paradoksi ja olen alkanut viihtyä yhä paremmin tiedollisessa epävarmuudessa ja monikulttuurisessa maailmassa.  Hallitseva kokemustilani vaihtelee sosiaalisen ja  yhteiskunnallisen tilanteen mukana.  Totuus elää erilaisten näkökulmien välisessä vuorovaikutuksessa. Jos tunnustautuisin vain jonkun puolueen tai uskonnollisen lahkon kannattajaksi, halventaisin todellisuuden olemukseen.

Tietoisuustaidot eivät ole vain sitä, että löydämme levollisen läsnäolon tilan elämäämme.  Se on myös sitä, että löydämme ohjauskeskuksemme, jonka avulla teemme päivästä toiseen ristiriitaisia sisäisiä tilojamme tietoisiksi.  Kun tulemme yhä tietoisemmaksi todellisuuden erilaisista ristiriitaisista puolista, vapautemme lisääntyy ja kas, intuitiiviset kykymme nähdä asioita paranevat:  Näemme todellisuuden yhä puolueettomimmin ja objektiivisemmin, ilman että mitkään valmiit tiedolliset etukäteisolettamukset rajoittavat näkökykyämme.  Lääketieteen luonnontieteellinen näkökulma on vain yksi tärkeä näkökulma lääkärin/hammaslääkärin työhön. Biolääketiede tarjoaa tärkeitä näyttöön perustuvia menetelmiä.  Se ei ole kuitenkaan koko totuus.  Parantavaan vuorovaikutukseen potilaamme kanssa tarvitsemme muitakin näkökulmia.

Monikulttuurinen ja -arvoinen maailma on  kotoinen ihmisille, jotka kykenevät muuttamaan minuuttansa tilanteen mukaan.   Tietoisuustaitoja omaavat kansalaiset kykenevät vapauttamaan aitoa tahtoaan tulemalla tietoisemmaksi omista ristiriitaisista puolistaan. He tiedostavat erilaiset tilojensa valinnanmahdollisuudet, jolloin samalla joustavuus lisääntyy.  Vain  kameliontit selviävät monikulttuurisen maailman joskus kaoottisistakin ristiriitatilanteista.  Sinun tahtosi ei ole koskaan täysin vapaa, mutta mitä tietoisempi olet tiloistasi, sitä vapaampi olet.

Vain yksi on pysyvä arvo kaikilla ihmisellä, joilla on tietoisuustaitoja. Se on  väkivallaton rakkaus.  Sen tulisi ylettyä paitsi eri lailla ajatteleviin ihmisiin, myös muihin luontokappaleisiin. Amen.

Tietoisuustaidot facebokissa.

Lukeminen on vaarallista, sanoi Sokrates

| katisar

Välillä kehomieleni lentelee kaikenlaisissa ihanissa teorioissa, koska se rakastaa laajentaa elämän ymmärrystä erilaisten vertauskuvien ja käsitteiden mietiskelyn kautta.  Yritän tällä kertaa lentää maan lähellä.

Syvä lukeminen on eräs tapa mietiskellä.  Se on itselleni tärkein mietiskelyn muoto. Se on oikeastaan osa mietiskelevää elämäntapaa, jossa ihminen varaa aikaa itselleen erilaisten ilmiöiden peilaukselle.  Varaan aina itselleni täällä Kuumun Yliopistossa, Kainuun korpien ja soiden keskellä,  aikaa syvälle lukemiselle, tiedon peilaukselle ja uusien merkitysyhteyksien löytämiselle. Mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa aamu lukien ja peilaten luettua.  Sen jälkeen voi lähteä hyvällä mielellä metsän marjastamaan mustikoita.

Syvä lukeminen on siis  meditatiivinen tapa lukea. Se on sitä, että opetellaan mietiskelemään peilaavasti luettua. Varaat aikaa lukemiselle, ja pidät huolen, ettei ulkopuoliset ärsykkeet häiritsee keskittymistäsi ja annat uusien mielleyhtymien syntyä. Herään yleensä viideltä, koska on ihana saada olla aamusta muutama tunti yksin mietiskellen.

Se, että löydät erilaiset kokemustilasi (esim. ESI:in – hallitsevan tilan tunnistuksen kautta), on eräs tehokas tapa mahdollistaa syvä lukeminen. Voin peilata lukemaani,  luovuuteni – symbolisen mielikuvitukseni –  avulla, synnyttämieni erilaisten minän osieni erilaisiin näkökulmiin.  Voit syvä lukea vaikkapa omaa ruumistasi (esimerkiksi kehosi tuntemuksia ja tunteita) mutta myös muiden ihmisten ajatuksia ja kirjoja. Syvälukutaitoja tulisi opettaa yhä enemmän kouluissa kuin myös yliopistossa.  Sen kautta opimme kuuntelemaan sosiaalista kehomieltämme kokonaisuutena. Syvä lukemisessa menemme olemiseen tilaan, jossa olemme läsnä lukemallemme, ilman että annamme kriittisen puolemme sabotoida meitä.

Syvä lukemisen muotoja on monia. Voit syvä heijastaa lukemaasi esimerkiksi Jumalaasi (Lectio Divina) tai vaikkapa erilaisiin nimeämiisi kokemustiloihisi niin kuin Sisäisessä teatterissa tehdään. Monet filosofit ovat käyttäneet hyväksi dialogisen kirjoittamisen tuottamaa oivallusta. Korkeimmalle pallille korottaisin Sören Kierkegaardin, jonka koko filosofia on kirjoitettu hänen alterosiensa kautta.  Täältä löydät muuten tieteellisen artikkelin syvälukemisesta, jos se sattuisi kiinnostamaan sinua enemmänkin.

WP_20140722_005

Syvä lukemisessa opettelemme katselemaan maailmaa erilaisten silmien läpi.  Tutkimme paitsi lukemamme myös sitä kuinka itse reagoimme lukemaamme.  Tutkimuksen kohde ei ole siis pelkästään tekstissä vaan myös siinä, millaisia reaktioita teksti sinussa synnyttää. Sisäisessä teatterissa minän eri osat, kokemustilasi, mahdollistavat luetun peilaamisen erilaisiin näkökulmiin.  Voit samaistua lapselliseen ja leikilliseen puoleesi, joka katsoo asioita eri lailla kuin äidillinen puolesi tai pessimistinen puolesi.  Sisäisessä teatterissasi voit leikkiä olevasi myös joku muu, vaikkapa opettajasi.  Et tietenkään aikuisten oikeasti ole hän, mutta empaattisesti voit kuvitella, miltä maailma näyttäisi hänen näkökulmastaan käsin.

Syvä lukeminen ei ole  tieteellisen ylhäältä alaspäin asetettujen rajojen sisällä ajattelua, sen sijaan, se on monikeskuksista, monikulttuurista ja monitieteellistä. Siinä lapsellinen puoleni voi käydä keskustelujaan sisäisen Tiedemieheni, terapeuttipuoleni Annan tai vaikkapa Siirtolan Emännän kanssa.  Hienommin sanottuna, harjoittelemme ajattelemaan erilaisista metafyysisistä perusolettamuksista käsin.

Äh!  Tämänhän piti pysyä käytännönläheisenä! Tähän väliin pistettääköön siksi vielä esimerkki:  Terapeutti osani, Anna, näkee hampaiden reikiiintymisen ongelman eri lailla kuin hammaslääkäriosani tai lapsellinen osani.  Annan mielestä  hampaiden reiät johtuvat siitä, että ihmisellä on identiteettitason ongelman, joka voi johtua esim. alakulosta ja/tai sosiaalisesta ongelmasta.  Hammaslääkäriosani mielestä ongelma on streptococcus mutansien ja liian vähäisten hampaiden harjauksen. Lapsellinen puoli minua on puolestaan sitä mieltä, että hammaspeikot ovat vallanneet miesraukan suun. Oivallusta mietiskelyymme tulee, kun opimme käyttämään hyväksi monipuolisuuttamme ja mahdollisia uusia minuuksiamme, vielä aktivoitumista odottavia kokemustilojamme (leikkimällä vaikka juuri jotain toista ihmistä). Tietoa emme ylitä toistamalla vanhaa, vaan leikkimällä erilaisilla näkökulmilla.

Todellinen oivallus ei synny siitä, että rajoitamme ajattelumme joidenkin tieteellisten tai uskonnollisten auktoriteettien määrittelemien rajojen sisään, vaan uskallamme luovasti irrotella. Tiesitkö muuten, että Sokrateen kerrotaan varoittaneet ihmisiä lukemisen vaaroista. Iihmiset kun lukevat, he raukat saattavat  erehtyä ottamaan kirjaimellisesti lukemansa.  Kun ihminen ei opi asioita kokemuksellisesti, voi tiedon prosessointi ja sisäistäminen häiriintyä.  Muinaiset kreikkalaiset olivat viisaita. Joissain suhteissa he olivat jopa viisaampia kuin me akateemiset älypäät olemme tänä päivänä! Eikö meillä ole suuri määrä tohtoreita, joilla on täysin primitiiviset kyvyt katsella maailmaa erilaisista perspektiiveistä käsin. He ottavat todellisuuskuvansa liian vakavasti. Meillä kun on jo aivan liikaa tietoa, mutta turhan vähän viisautta.

Tähän tahtoisin vielä lisätä, että ilman syvälukutaitoja, elämä voi olla tarkoituksetonta ja jopa vaarallista! Kiireisessä elämäntavassamme meille ei jää aikaa mietiskellä elämämme syvimpiä merkityksiä.  Erityisen tärkeää kun olisi oppia syvä lukemaan omaa itseään: läsnäolevasti omaa kehoa kokemustiloineen. Voimme sitten symbolisen mielikuvituksemme avulla oppia kirjoittamaan  itsellemme vahvaa elämäämme kannattelevaa eeposta.

Tunnen myötätuntoa oikeastaan ihmisiä kohtaan, jotka takertuvat turvattomuuttaan ja kaiken hallinnan tahdossaan vain tieteelliseen näyttöön.  Se on oikeastaan eräs akateeminen uusavuttomuuden muoto.  Ihmiset eivät osaa tai uskalla kuunnella oman ruumiinsa viisautta ja sen erilaisia kokemustiloja.  Sokrateen viisautta seuraten: he ottavat lukemansa oikeastaan liian todesta. Tällöin mielikuvituksen hyödyntäminen, tiedon kriittinen peilaaminen, kokemuksellinen oppiminen  ja tiedon sisäistäminen häiriintyy.

Jälleen kerran lopetan lempifraasiini. Prosessoin sen  tällä kertaa hieman hieman uuteen muotoon:  Hyvä elämä ei ole tieteellinen näyttötyö, vaan se syntyy hyväksyvän läsnäolon ja luovan symbolisen mielikuvituksen kautta. 

Hei, eikö tuo kuullostanut melko viisaalta. Ihan kuin sen olisi kirjoittanut joku muu neropatti kuin Siirtolan Emäntä? Jospa tämän aamuinen mietiskely tuotti jotain uutta aivojeni neurobiologisiin hermoverkostoihin? Kuka tietää? Ehkä. Ehkä ei. En voi tietää. Todellinen tieto kun syntyy kaikkien tiedolllisten näkökulmien epävarmuudesta.

Vaan nyt tämä tyttö lähtee marjastamaan. Mustikat odottavat!  Marjojen poiminta on minulle myös tärkeä tapa meditoida.  Se on kuitenkin jo oma tarinansa se.  Mukavaa sunnuntaipäivää kaikille!

Sisäinen teatteri facebookissa.

LUETTAVAA:

Kati Sarvela: Sisäinen Teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, 2013, Kuumussa Virtaa Oy

Olen, siis ajattelen

| katisar

Menneinä aikoina neurotietelijät ovat sokeutuneet katsomaan asioita vain kapeasta materialistisesta perspektiivistä käsin, kiitos Descartesin “Ajattelen siis olen” näkökulmasta. Kiitos hänen, modernissa tieteessä mieli ja ruumis erotettiin toisistaan.  On  hedelmällisempää oman hyvinvoinnin kannalta ajatella myös näin päin: Olen, siis ajattelen. Se, että olemme hyväksyvästi läsnä itsellemme että ympäristöllemme, saa meidät todella Ajattelemaan.  Niin kauan kuin olemme Descartesin vankeja, irrottaneet ruumiimme kuuntelun, toistamme liian helposti apinana vain muiden totuuksia. Emme kuuntele ruumistamme, emmekä yksilöidy kultuuriistamme täyteen mittaamme.

Omakohtainen ajattelu lähtee liikkeelle läsnäolosta, omien ruumiin tilojen ja muiden ihmisten kulttuuristen näkemysten kuuntelusta ja aistimisesta. Se on peilaavaa. Olen siis ajattelen. Olemisessa ollaan ruumiin tuntemuksille ja kulttuurin symboliselle kokemusmaailmalle. Mihin Greenfeld vähemmän näyttäisi kiinnittävän huomiota on se, että oleminen ei ole vain mielen toiminto, “mindfulness”,   se on myös kehotietoisuutta, “bodyfulness.”  Opit symbolisen mielikuvituksesi avulla sanoittamaan kehosi tuntemuksia sanoitetuiksi mielikuviksi, kuviksi tai vaikkapa liikkeeksi. Lisäämme tällöin kulttuuriin meissä jotakin omaa, kokemuksellisen oppimisen ja symbolisen mielikuvituksemme kautta.

41gs8XWQihL._SX340_BO1,204,203,200_

Oletko koskaan ajatellut, että kaikki  uskonnot ja aatesuuntaukset ovat kulttuurisen ympäristömme ja symbolisen mielikuvituksemme*) tuotteita.  Esimerkiksi luterilaisuus on Lutherin ja monien häntä seuranneiden teologien symbolisen mielikuvituksen tuote. Kyseiset ihmiset ovat peilanneet Raamatun ja aikaisempien teologien ajatuksia omaan sisäiseen kokemusmaailmaansa.

Teet henkilökohtaista sisäistä kognitiivista ymmärryksen karttaamme, vahvaa identiteettiä, tutkimalla itseäsi, kulttuurisen pääomamme  ja  symbolisen mielikuvituksen avulla, meditatiivisessa tai transsitilassa. Kriittinen järkevä puolesi on tarpeellinen tiedon peilaamisessa, mutta sinun täytyy myös opetella myös päästämään irti siitä. Tietoisuustaidot syntyvät läsnäolosta ja itsereflektiosta, omien tunnetilojen luovasta symbolisesta peilauksesta.  Voit itse rakentaa identiteettiäsi,  peilaten sitä jatkuvasti ulkoisiin kulttuurisiin merkityksiin ja sisäisiin kokemustiloihisi.  Voimme sanallistaa sitä esimerkiksi erilaisina luovina symboleina, vaikkapa erilaisina mielenosina ja niiden mielikuvina,  kokemustiloinamme. Carl Jung kutsui vastaavia tiloja komplekseiksi ja arkkityypeiksi. Näin rakennamme tietoiisesti identiteettiämme, jota voi kutsua myös narratiiviseksi eli tarinalliseksi identiteetiksi. Tässä prosessissa ylität jatkuvasti vanha kokemustasi, ja yksilöidyt ihmisenä. Samalla annat oman lisäyksesi yhteisölliseen kulttuurin käsite- ja merkityskarttaan, joka jatkuvasti ihmiskunnan historiassa on laajentunut.

Joskus elämän kriiseissä tapahtuu koko identiteetin muutos (“suomut putoavat silmiltä”), ja maailma alkaa näyttää aivan toisenlaiselta.  Tietoisuutesi on luonnostaan itseään järjestelevä ja uutta todellisuuskuva luova ja  itseään organisoiva.  Voit tietoisuustaitojen avulla kuitenkin edelleen kehittää näitä taitojasi. Tietoisuustaidoin, symbolisen mielikuvituksemme (luovan mietiskelyn, meditaation ja transsien) avulla, voit vahvistaa identiteettiäsi. Vahva identiteetti kykenee organisoimaan ja jäsentämään tehokkaasti kaoottista ympäristöä.  Identiteettisi rakentamisprosessi on kulttuurimme ja symbolisen mielikuvituksemme jatkuva vuorovaikutus prosessi.

Pidän enemmän muuten tästä Liah Greenfeldin näkemyksestä, että olemme kulttuurisesti rakentuneita kuin että olisimme vain sosiaalisesti rakentuneita.  Kulttuuri sisältää sosiaalisten suhteittemme lisäksi uskonnot, elokuvat, kirjat, musiikin jne.  Ne voivat olla insipiroimassa omaa symbolista sisäistä identiteetin rakentamisprosessiamme. Se mikä on tärkeää prosessissamme, on realiteettitajun kehittyminen.  Moni ihminen taistelee realiteettitajun puutteessa  elämässään symbolisia vihollisia vastaan. Näin tekee esimerkiksi nationalistiset liikkeet.  Liam Greenfeldin mukaan nationalismissa rikkinäisellä identiteetillä varustettu ihminen itseterapiayrityksenä näkee omia sisäisiä symbolisia vihollisia toisissa ihmisissä tai ihmisryhmissä. Pahaa oloa siirretään muihin ihmisiin, kun omaa elämää kannatteleva identiteetti jää keskeneräiseksi.

Lapsilla on symbolisen mielikuvituksen taitoja yleensä enemmän kuin aikuisilla.  He voivat oppia  helposti ohjaamaan tietoisuuttaan, erilaisten läsnäolon harjoitusten kautta (vaikkapa saippuakuplien puhallusta voidaan harjoittaa mielen keskittämiseen) ja draamallisten leikkien kautta. He luontaisesti harjoittelevat jatkuvasti tietoisuustaitoja, vaikka huolestuttavasti kerrotaan leikkien vähenemistä nykyisessä elämäntavassamme. Leikitäänkö, että sinä Kalle olet Suomen presidentti ja minä äiti ja Ville isä? Se mitä lapset kaikkein eniten tarvitsevat, on aikuisen hyväksyvä ja arvostava läsnäolo ja leikkiminen, jota kautta hän voi avautua maailman moninaisille totuuksille. Väitän, että suurin osa pahasta mitä maailmassa syntyy, johtuu lapsen rakkaudettomasta, välinpitämättömästä, liian ankarasta ja tuomitsevasta  ilmapiiristä.

Liah Greenfeldin mukaan identiteettimme luominen on myös vahvasti emotionaalinen prosessi.  Ulkoiset tapahtumat ovat suhteessa meihin tunnelatautuneita.  Kokemustilamme, jotka pukkaavat esiin eri sosiaalisissa tilanteissa, ovat siis tunnevalenssiltaan erilaisia. Kun joku erilainen ihminen vaikkapa laukoo totuuksiaan, saatamme ärsyyntyä.  Ärsyyntynyt kokemustilamme  tunkee esiin. Tietoisuustaitoa on se, että ärsyyntymisen sijaan pohdimme, miksi tämän ihmisen ajatukset luovat meissä ärsytystä. Koska aikaisemmin olen samalla tavalla ärsyyntynyt jne. Löydämme tietoisuustaitojen avulla peilaavan suhteen ympäristöömme ja omaan tietoisuuteemme.

Goldfeldin mukaan vain harvoin ihmiset tekevät symbolista mielikuvitustaan näkyväksi.  Sitä itse muuten tein “Mielentilojen  treenikirjassani”.  Tein näkyväksi kuusitoista mielen osaani, ja niiden symbolista mielikuvitusta. Tein oikeastaan itseanalyysia. Tällöin tein  samalla näkyväksi symbolisen itseni määritelmän, joka on syntynyt suhteissani muihin ihmisiin – ei vain reaalisiin ihmisiin, vaaan myös ihmisiin, jotka ovat ilmentäneet itseään kirjoissaan. Otin oikeuden itselleni määritellä itseni. Kulttuurimme ei ole vain reaalisia ihmisiä, vaan se on paljon, paljon muuta.  En usko, että oman identiteetin analyysin, tarvitsee olla rakettitiedettä, joidenkin akateemisten viisaiden yksinoikeutta, vaan monelle aikuiselle on mahdollista tehdä oman symbolisen mielikuvituksensa avulla itseänsä itselle tutuksi. Tämä tuo levollisuutta elämämme, ja tulemme entistä tietoisemmaksi meille tärkeimmistä elämän päämääristä.

Symbolisessa mielikuvituksessani olemalla läsnä itselleni, avasin ja tein tietoiseksi identiteettini aineksia. Ja nyt tiedän kokemustilani muodostuvat kulttuurisissa suhteissani, uusien kokemusteni kautta,  ja niitä muodostuu jatkuvasti lisää.   Näkyväksi karttaani voin tehdä symbolisen mielikuvitukseni avulla. Identiteettini muuttuu joka päivä. Tämä luomani identiteetti määrittelee paitsi voimavarani, sopeutumiseni myös vapausasteeni kussakin tilanteessa.  Mitä enemmän olen luonut itselleni tiedostavasti kokemustiloja, sitä suuremmaksi muodostuu vapausasteeni.  En jää satunnaisten, oppimieni osieni, kokemustilojeni, vangiksi.

Näitä mielenosia kartoitetaan juuri ESI:ssä eli hallitsevan tilan tunnistuksessa. Se hyödyntää ihmisen omaa symbolista mielikuvitusta mielen osien kartoittamisessa.   Se auttaa sinua tulemaan tietoiseksi millaisen identiteetinä kulttuuri sinussa ilmenee. Mielemme osista eli kokemustiloista, on mahdollista tehdä Jan Skyn kehittämällä menetelmällä kartta, suhteuttamalla minää johonkin tavoitteeseen. Kokemustilojesi kartta on ympäröivän kulttuurisi sinussa yksilöitynyt muoto, joka ohjaa käyttäytymistäsi.  Tietoisuustaitoja on se, että otamme erilaiset tilamme ja mielikuvituksemme ohjaukseemme. Ei ole yhdentekevää millaisiin suuntiin härkämme – mielikuvituksemme – ohjaantuu, vaan meidän on kesytettävä härkämme.

Liah Goldsteinin mukaan ihmisen identiteetti muodostaa oman kognitiivisen karttansa suureen kulttuurisen kartan osana.  Kartassa olevien erilaisten kokemustilojesi tuottamia uskomuksia ja näkemyksiä ei voi rankeerata objektiivisesti, mikä niistä olisi eniten oikeassa.  Kokemustilojen näkökulmasta katsottuna se merkitsee, että joudut moninaisissa elämäntilanteissa vaihtamaan hallitsevaa kokemustilaasi.  Kuinka toimit parhaiten ja moraalisesti oikeimmin kussakin tilanteessa ja elämänvaiheessa muuttuu iän mukana. Symbolisen mielikuvituksesi avulla opit  integroimaan, yhdistämään, erilaisia kokemustilojasi.  Tunnet itsesi ristiriidattomammaksi ja  yhä kokonaisemmaksi. Kun tietoisuustaitosi kehittyvät, kykenet tekemään kokemustilasi valinnan yhä tietoisemmin.  Tilanne ei tee meistä varasta eikä mopo karkaa käsistä. Parhaassa tapauksessa menneisyyden haamuistasi on tullut ystäviäsi (joskus terapeutin avun kanssa…)WP_20150728_016[1].

Liah Goldstein kirjoittaa:  Identiteetti on symbolinen itsemääritelmä, suhteissa muodostunuut minuus.  Se on mielikuva itsestä kulttuurisena oliona ja synytyy osallisuudesta tiettyyn mikro-osaan kulttuurista maailmankaikkeutta.  Se voi sisältää myös uskonnollisia elementtejä, vaikkapa paratiisin ja helvetin, Jumalan ja enkelit. Se, että ne ovat symbolisen mielikuvituksemme tuotteita, ei tee niistä yhtään vähemmän tosia kuin vaikkapa tämä tietokone tässä.  Ne edustavat vain perusolemukseltaan erilaista olemisen kerrosta **) kuin tietokone. Ne ovat osa kulttuurista todellisuuttamme.

++++

*) Liah Greenfeldin mukaan symbolinen mielikuvitus eroaa nk. aistillisten kokemusten tuottamasta mielikuvituksesta.  Symbolinen mielikuvitus ei ole redusoitavissa aivojen toimintalakeihin. Tämä siksi, että ne ovat riippuvaisia aikaisemmista  historiallisista symbolien prosesseista. Me annamme asioille ja esineille erilaisia merkityksiä, ja merkitykset muuttuvat kulttuurissamme historian kulussa.  Symbolinen mielikuvitus erottaa meidät eläimistä.  Sillä Greenfeldin mukaan  1) luomme identieettimme  2) saa meidät toimimaan ja tahtomaan asioita 3) löydämme sitä käyttäen itsemme tiedostavan ajattelun (jolla hän näyttää tarkoittavan juuri näitä metakognitiivisia taitoja – ajattelemme “ajatuksiamme”).    Greenfeldin mukaan kaikilla ihmisillä on symbolista mielikuvitusta, mutta kaikki eivät löydä tätä todellista ajattelevaa minuutta, joka kykenee ottamaan oman symbolisen mielikuvituksensa tarkkailunsa kohteeksi.  (Tietosuustaidoissa kehitetään näitä kaikkia kolmea: ) luomme aktiivisesti omaa identiteettiämme. 2) kykenemme paremmin ohjaamaan tahtoamme ja toimintaamme.  3)  Löydämme metakognitiiviset taitomme. ) Liam Greenfeldin mukaan läheskään kaikki ihmiset eivät ole ajattelevia minuuksia. Tämä siksi, että heissä tapahtuu vain symbolista mielikuvitusta, mutta he eivät löydä tätä ajattelevaa minuutta, joka kykenisi aktiivisesti luomaan omaa identiteettiänsä ja ohjaamaan tietoisesti tahtoansa ja toimintaansa.  Mitä paremmin osaamme ohjata symbolista mielikuvitustamme, sitä paremmin otamme sisäiset voimavaramme käyttöön oman identiteettimme rakentamiseen ja sitä vapaammaksi tulee tahtomme ja toimintamme.

**) Greenfeldin kolme metafyysistä peruselementtiä ovat 1) fysikaalinen taso 2) orgaaninen taso ja 3) kulttuurinen taso.   Ne eivät ole redusoitavissa toinen toisiinsa, vaan ne ovat olemisen emergenttejä kerroksia.  Symbolinen mielikuvitus on kulttuurisen tason toiminto, ja sen kautta kulttuuri kehittyy.  Ihmismieli on Greenfeldin mukaan kulttuuri aivoissa.  Kulttuuri muuttuu meissä symbolisen mielikuvituksen kautta ja sillä puolestaan voi olla vaikutuksensa kollektiivisen yhteiseen kulttuuriimme.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Oletko sosiaalinen klooni vai itseäsi luova ainutkertainen ihminen?

| katisar

Mieli on kulttuuri aivoissamme, kirjoittaa Bostonin yliopiston sosiologian, poliittisten tieteiden ja antropologian professori Liah Greenfeld.   Tarkemmin ottaen, se on parhaimmillaan yksilöitynyt kulttuuri. Mielen anatomia on jatkuva symbolinen prosessi, jossa ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Tämän päivän ongelma on Greenfeldin mukaan se, että hyvin monilla ihmisillä on huonosti kehittynyt, kypsymätön identiteetti. Heillä ei ole identiteettinsä karttaa eikä kompassia, joka auttaisi heitä elämään tämän päivän tehokkaassa ja vaativassa elämäntavassamme. Siksi he ohjautuvat esimerkiksi addiktioihin ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen.    Aikaisemmin oli uskonnot, jotka auttoivat ihmistä rakentamaan identiteettiä, mutta nykyään monet kärsivät identiteettiä vahvistavan elämänkatsomuksen puutteesta.  Tämän vuoksi lukemattomat ihmiset eivät kykene löytämään itselleen vakaata identiteettiä, vaativassa jopa kaoottisessa elämäntavassamme.

Tämä pahoinvointi ottaa monia muotoja:  Ihmiset ajautuvat addiktioihin, he masentuvat, he liittyvät erilaisiin yksisilmäisiin poliittisiin tai uskonnollisiin järjestöihin, joissa he luopuvat omasta yksilöllisyydestään ja kyvystään tiedostaa itseään ja reflektoida omaa tietoisuuttaan.  Joistain tulee näin pelkääviä, kateellisia ja/tai  hyvin vihaisia. He saattavat sairastua psykofyysisesti ja jopa fyysisesti.  Väkivallan keskeinen syy USA:ssa on Goldsteinin mukaan nykyisen koulutusjärjestelmän kyvyttömyys antaa ohjausta ja opastusta yksilöllisen identiteetin rakennuksessa.  Ihmisen identiteetin rakennustyö on jätetty koulutuksessa tuuliajolle.

Mitä on identiteetti?  Se on moniuloitteinen symbolinen kartta ja kompassi elämästäsi.  Se millainen tämä kartta identiteettikarttasi on, määrä pitkälle sitä kuinka sopeudut ympäristöösi. Seulomme kokemuksiamme ja jo lapsena orastava identiteettimme seuloo ja organisoi tapahtumia.  Se unohtaa monia asioista ja painaa tietyt merkitykselliset asiat muistiin.   Sisäinen teatteri on eräs leikillinen tapa lähteä tiedostamaan ja rakentamaan tätä symbolista karttaasi. Identiteettimme on Greenfeldin mukaan symbolinen määritelmä itsestään, suhteissamme syntynyt itseys, mielikuva, joka ihmisellä on itsestään osallistuvana yhteisön ja unverisumin osana. 

WP_20150728_020[1]

Kartta muodostuu symbolisen mielikuvituksemme kautta. Siksi erilaiset tietoisuustaitomenetelmät, kuten itsehypnoosi, mielikuvaharjoitusket, meditaatio ja erilaiset taiteelliset flow-tilat, kuten luova kirjoittaminen, auttavat ihmistä rakentamaan karttojamme.  Jotta kykenet rakentamaan ulkoisesta kaaoksesta merkityksellistä identiteettikarttaasi, täytyy sinunn löytää itsestäsi karttaasi jäsentävä ja  organisoiva periaate.  Sinusta täytyy kasvaa oman tietoisuutesi, erilaisten mielemme kokemustilojemme havainnoija ja  ohjaaja.  Tällöin puhumme nk. metakognitiivista taidoistamme, joita juuri tietoisuustaidoissa opetellaan.

Identiteetillämme on keskeinen merkitys kognitiivisissa kyvyissämme, tunnetaidoissamme ja sopeutumisessamme ympäristöömme. Identiteetin reunaosat voivat Greenfeldin mukaan muuttua helposti, mutta kun ydin osa muuttuu, voidaan puhua identiteettikriisistä, oman identiteetin epävarmuudesta, tai monista erilaisesta identiteeteistä ja usein myös mielenterveysongelmista. Sisäisessä teatterissa ajatellaan monien nykyisten psykoterapeuttisten suuntausten mukaisesti, että normaali identiteetti muodostuu monesta eri osasta, tilasta, minätilasta tai kokemustilasta, joiden vuorovaikutuksessa identitettimme luodaan ja integroidaan eli “eheytetään”.  Kaoottisessa maailmassa enemmän tai vähemmän  pirstoutunut monitilainen identiteetti on pikemminkin normaalia ja sääntö kuin poikkeus.

Ihminen voi omalla tahdollaan muokata identiteettiään.  Tässä olemme mielestäni tiivisti tietoisuustaitojemme äärellä.  Meidän ei tarvitse olla tahdottomia ympäröivän kulttuurin kuvia, vaan voimme valita tahtomme avulla mitä asioita haluamme ajatella ja kuinka reagoimme ulkoisiin tapahtumiin.  Voimme valita vaikkapa ärsyyntymisen sijaan asenteen “nyt lasken kymmeneen.”  Tahtomme on siinä mielessä myös hieno, että sillä voimme aloittaa mentaalisia luovia, vaikkapa itsetuntemuksellisia,  prosesseja.  Voimme omaa tahtoamme ohjaten ja symbolisen mielikuvituksemme avulla muokata kokemuksiamme, ja tätä kautta identiteettiämme.

Voimme valita toiminnallisen logiikamme, ja pitää muut logiikat syrjässä.  Kokemustilojen kielellä voimme sanoa, että voimme valita hallitsevan kokemustilamme.   Esimerkiksi minä kuuntelen aamuisin luovan ja oppivan osani logiikka, joka pistää minut lukemaan ja kirjoittamaan aamuisin.  Iltaisin kuuntelen väsyneen ja alokuloon taipuvaisen puoleni logiikka, joka sanoo: “Älä kirjoita illalla, vaan nollaa aivojasi, muuten et nuku“.

Perimmiltään ympäröivä kulttuurisi muodostaa aivojesi systeemin, mutta voit tahdollasi lähteä itse ohjaamaan sitä.  Identiteetillesi tarjoutuu nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa ennen näkemättömät mahdollisuudet (esimerkiksi virtuaalinen todellisuus).  Oikeastaan ajattelen että yhteisessä kollektiivisessa tietoisuudessa on olemassa kaikki mahdolliset rakennuspalikat identiteetillemme. Meidän täytyy vain löytää itsestämme se periaate, joka lähtee mahdollistamaan uusien uskomusten ja arvojen näköisen elämän.

WP_20150808_007[1]

Identiteettimme ja tahtomme lisäksi elämäämme määrä itsemme tiedostaminen.  Ajattelen siis olen.  Greenfeldin mukaan ihmiselämä ilman itsensä tiedostamista on toki mahdollinen, mutta kulttuuri kollektiivisella tasolla ei olisi mahdollinen ilman itsensä tiedostavia ihmisiä.   Taiteelliset itsetuntemukselliset menetelmät ja mietiskely/meditaatio/hypnoosi  tekevät mahdolliseksi epäsuoran oppimisen ja viisauden siirtymisen sukupolvelta toiselle ja paikasta toiseen. Ne mahdollistavat myös vanhan ymmärryksemme ylittämisen.

Itsemme tiedostaminen seisoo ajattelevalla minuudellamme ja laajemmin ajatteleva minuutemme syntyy itsemme tiedostamisella.  Ajattelumme aina rakentuu symboleille, se riippuu kielestämme tai teorioista ja erilaisista muista symbolisista käsitteistä (esim. värit, musiikki/nuotit).    Ajattelu on vain mahdollista näiden symbolien kautta ja niiden sisällä.  Se voi ulottua vain niin pitkälle kuin meillä on erilaisia symboleita käytettävissämme. Tietoisuustaidoilla ylitamme vanhaa ajatteluamme ja laajennamme kokemukselllisesti ymmärtämystämme ja käsittellistä ajatteluamme.

Itselleni ajattelu onkin taidetta. Yritän lähes päivittäin flow-tilassa peilaten löytää uusia käsitteitä, joiden avulla voin muokata ajatteluani ja samalla vahvistaa  identiteettiäni.  Jotta siihen pystyn, täytyy minun päästä tähän virtaukseen.  Uskonnot henkikohtaisena vuoropuheluna  – ei autoritaarisina muotoina – tarjoavat terveen mahdollisuutensa identiteettimme vakauttamiseen.  Terveessä muodossansa kristittyinä  käymme symbolisoivan mielikuvituksemme avulla keskusteluja vaikkapa Jumalamme kassa.

WP_20150808_006[1]
Oma kriteerini uskonnollisen näkemyksen oikeellisuudelle lepää siinä, kuinka hyvin uskonto antaa eväitä tietoisuuden laajentamiseen ja  hyvään yhteisölliseen elämään, väkivallattomaan rakkauteen. Käyn mieluimmin vuoropuheluani yli uskontojen rajojen ylittävän ekumenian hengessä.  Olen oikeastaan kristittynä enemmän New Age ihminen kuin Old Age ihminen, joka rakentaisi identiteettiään vain oman yhteisönsä uskonnollisesta järjestemästään käsin. Kriittisimmin suhtaudun erilaisiin keskenään kilpaileviin uskonto- ja koulukuntiin. Emme tarvitse monikulttuurisessa maailmassa tätä “vain me olemme oikeassa” henkeä. Inhimillinen perusolemuksemme kuitenkin on, että tarvitsemme henkisyyttä elämäämme.

Identiteettimme ja tahtomme vaikuttaa siihen, kuinka hyvin sopeudumme ympäristöömme. Ne auttavat meitä selviytymään. Emme tarvitse itsemme tiedostamista – ajattelevaa minuutta – sopeutuaksemme kulttuuriin. Koiratkin sopeutuvat ympäristöönsä ilman itsensä tiedostamista.    Mutta Greenfeldin mukaan  tarvitsemme sitä sopeutuaksemme itsenäiseen elämään sen sisällä.  Lisäksi koko yhteisöllinen kollektiivinen kulttuurimme rakentuu itsensä tiedostamiselle.
Se, että kykenemme itsemme tiedostamisen kautta tarkkailemaan omaa tietoisuuttamme tuo meille valtavia inhimillisiä mahdollisuuksia.  Voimme verrata aikaisemmin kokemaamme, saamaamme uuteen tietoon, käyttäen hyväksi erilaisia symbolisia systeemejä, kieltä, musiikkia, matematiikkaa, visuaalista taidetta ja kehon kieltä.  

Tiedostamisen prosessi on pitkälti symbolista mielikuvitusta, ja usein tiedostamattoman ohjaamaa, mutta mielemme symbolisoivan kyvyn, tämän luovan kykymme kautta, tulemme pitkälle omavaraiseksi: itseämme, omaa identiteettiämme rakentavaksi ja ylläpitäväksi.  Vahvistumme yksilöllisenä identiteetteinä. Kulttuuri yksilöllistyy meissä itsemme tiedostamisen kautta. Lakkaamme olemasta vain viiteryhmämme klooneja.  Kulttuuri muovautuu ja kehittyy niiden ihmisten kautta, jotka kykenevät itsensä tiedostamiseen.  Ei ihme, että tietoisuustaidot ja  kulttuuri elää tänä päivänä huikeassa noususuhdanteessa.  Tämän kun vielä näkisimme yhä enemmän kaikkien yhteiskunnallisten instituutioittemme arkipäivässä, erityisesti oppilaitoksissa!

Yksilöllinen elämämme alkaa siitä, kun tajuamme, että symboliset systeemit eivät ole mitään mekaanisen todellisuuden toistolaitteita, niin kuin materialistisen maailmankatsomukset papit olettavat.  Inhimillinen ja ainutkertainen lahjamme ihmisinä on se, että voimme käyttää luovuutemme ja mielikuvitustamme tietoisuutemme laajentamiseen.  

Sisäistä teatteria naamakirjasta, Kalle Päätalon kirjallisuuvesta tykkäävien yhistyksestä

| katisar

Mieheni on kuulunut puoli vuotta Facebookissa ryhmään nimeltään “Kalle Päätalon kirjallisuuvesta tykkäävien yhistys”. Minäkin yritin, vaan sain murteen taitamattomuudestani alemmuskompleksin, joten erosin ryhmästä muutaman viikon jälkeen. Ihailen Kainuun murretta, vaan ei tuo tunnu minuun tarttuvan, ei edes Ylä-Savon murre, vaikka Iisalmessa olen kolme elämäni ensimmäistä kuukautta ja myöhempiä kesälomia viettänyt. Aina en meinaa ymmärtää edes mistä nämä pohjoissuomalaiset murretaitajat puhuvat.

Tuo ukkoni on kuhmolaisia Huotareita, joten hän osaa vääntää Kainuun murretta, joskus hän tuntuu viihtyyvän liiankin hyvin “Päätalon pirtissä” kainuulaisten, yläsavolaisten, koillismaalaisten ja muun Pohjois-Suomen akkojen seurassa. (Kyllä siellä taitaa muutama mieskin olla…)

Aikuisten oikeesti ryhmä tuntuu olevan melkoisen terapeuttinen ja siellä on taitavat ryhmän vetäjät, jotka ovat onnistuneet pitämään järjestystä ja asettelemaan rajoja, mistä on soveliasta keskustella ja mistä ei. Riitojakin on välillä jouduttu ratkomaan, ja “pirtistä” on poistuttu välillä ovia paiskoen.

Aina silloin tällöin isäntä jakaa minunkin kanssani hauskimpia juttuja ja tämä Vanhalan Eijan teksti kolahti minuunkin, vaikka jouduinkin käyttämään miestäni tulkkina ja lukemaan sitä muutamaan kertaan, jotta ymmärsin viestin sisällön.

Se on mielestäni oiva näyte Sisäinen teatteri -kirjoittamisesta! Kirjoittaja ei tiennyt kai varsinaisesti harjoittavansa reflektiivistä itsehoidollista Sisäinen teatteri -kirjoittamista, vaan sitähän  tuo  minun mielestäni näyttää olevan. Puhdasta Sisäistä teatteria. Itsentuntemuksen lisäämistä kirjoittaen.

Se on jännä, että ihmiset luonnostaan käyttävät joskus näitä eri osiansa itsetuntemuksen lisäämiseen. Eräällä Sisäinen teatteri -parisuhdekurssillani oli muuten pariskunta, jo ennen työpajaan tuloa (tietämättä mitään Sisäisetä teatterista) oli nimittänyt puolisonsa eri osia monen kirjavilla hauskoilla nimityksellä.

Seuraava hieno teksti syntyy kainuun murteen taitajalta! Eija on Taivalkosken kasvatteja niin kuin Kallekin oli. Nyt vain toivotan voimia Eijalle tupakkalakon onnistumiseen. Hänellä taitaakin olla siellä Päätalo-ryhmässä melkoiset tukijoukot.

En tiedä, jospa Eijalla onkin ensimmäisen ja  toisenkin minän lisäksi useampia minuuksia, joita hän voisi käyttää tukijoukkoina tupakanpolton lopettamiseen.  Meitä on nimittäin melko usein moneksi.  Eija saattaisi hyötyä siitä, että kirjoittaisi näkyväksi kaikki ne osat,  jotka sabotoivat tavoittetta ja ne jotka tukevat tavoitetta.  Yleensä sisäisten hienotunteisten, kaikkia osapuolia kuuntelevien, neuvottelujen kautta saavutetaan sisäinen yhteinen positiivinen tsemppihenki, jolla tupakanpolton lopettamisesta tehdään totta!  On paha lopettaa, jos on minänosia, jotka soutavat venettä väärään suuntaan.

Tässä tämä Eijan hieno sisäinen keskustelu “poklomina”:

Van minäpä selevitän teille soman poklomin. Lähin vasite koeran kans tuossa satteessa kävellä lekuttammaan kaoppaan, mitäkun tupakkineuvvot peäsi loppummaan ja sitämyöte hermokipeneitä rassoamaan. Ajattelin, että siinä vähin tulloo samalla raetista ilimoa ja happea korpuneille keohkoelle kun kävellä riehkasen tuon matkan. Aottolla ylleesä pittää mennä kun tupakinnuusa tulloo, sitäkun on äkkie soatava. Nooh, siinä leppastiin ja haesteltiin sajetta kun yhenäkkie saen semmosen herätyksen, että tökkäötti siihen paekkaan! Lempovie kun hoksasin miten soma joloha seon tuo huovun kuluku!

Sitäkun sissään vettää ja ulos puhaltaa tuota ilimoa, tulloo semonen olotila, että tässähän ellää, silimäänni ! Sen kun saen peähäni, alon oekein urkkona huokummaan siinä satteessa seisoissa ja kestipä keohkot puhallella tolokustikki. Kirmasin pikkusen ylämäen ihan vaen testimielessä, että jaksaakosta. Peäsinhän minä kutakuinni mäin ylös könnyömään ja huipullai vielä henki kuluki. Siinä se lopullisesti tarraosi humeetiin, että tässästä eletään loppuelämän ensimmäestä päeveä ja kovinni tuntuu lystille jolohalle… ja kun viimesestä ei tiijä kukkaa…

No, minähän tarrasin toesta minneäni (tuota heikkoa ja tyhmempätä) kulukusta kiini ja sevverta ravistelin, että tiesi vakavan ajatuksen olovan kysseessä. Tein seleväksi, että, tähän loppu kessuttelu, helevetissäe !!

Nooh, siinästä rintarinnan jatkettiin sittä matkoa, hipsittiin kauppoa kohti. Askelleet paikon laahaosi ja toas kohta valapastu lähes raviin, kumpi peä millonni oli vahvolla. Oli helevetinmoenen joloha intteä ihtesä kans assiesta puoleen jos toeseen, hakkea syitä ja seuraoksie. Lopetusajatuksen jäläkeen lotisutti tupakintuska ja heti kun anto ajatuksissaan perrään, rupes häppeän puna nousemaan kohti ohtoa ja hampaat kiristymmään.

Lopputulema näkkyy kuvassa…ostin tupakkirahhoella.

11824123_10205842266473659_1488223194_n

Soapi nähä onko hermonkipenettää jälellä, jos iltaan selevijjöö…näkkyypähän. Van sen kuhan tiijättä, minnoon rantusti puhuteltava tovin aikoa jos kuijjotan savuttomana.

+++

PS.  Sisäinen teatteri on naamakirjassa ja Helsingissä on seuraava Sisäinen teatteri – kirjoittamiskoulutus 22.-23.8.2015.