Ohjeita kuoleman ennakoimiseen

Bronnie Ware on australialainen sairaanhoitaja, joka on työskennellyt palliatiivisessa terminaalihoidossa. Suomeksi sanottuna hän on hoitanut kuolemansairaita ihmisiä.

Ware on kirjoittanut selkokielisen kirjansa kuolevien ihmisten katumuksista.  Mitä asioita he ovat murehtineet tekemättöminä asioina kuoleman äärellä.  Kirja on käännetty suomeksi nimellä Kuolevan viisi viimeistä toivetta.

Tämä lista on haaste elävälle ja terveelle. Se sisältää asioita, joihin jokainen voi vaikuttaa  omassa elämässään ennen terminaalihoitoon joutumista. Minuun tämä lista kolahtaa, koska ajattelen, että juuri monia näihin liittyviä asioita voimme opettaa toinen toisillemme. Liian moni meistä on kulttuurisen, valmiiksi annetujen rooleinsa uhri.

Tässäpä tämä lista vielä kerran, jos joku ei ole sitä aikaisemmin nähnyt. Sulkuihin laitan asioita, joita itse ehdotan tehtäväksi, jotta et katuisi näitä asioita kuollessasi.

  1. Kunpa minulla olisi ollut rohkeutta elää oman itseni näköistä elämää, eikä sellaista, jota muut ihmiset minulta odottivat.

Tämä oli kaikkein tavallisin katumus. Moni kuoleva huomaa, että unelmat ovat jääneet toteutumatta omien huonojen valintojen takia.  Terveenä olisi ollut vielä tilaisuus tehdä näitä valintoja, mutta ne jäävät usein tekemättä.

(Ratkaisuehdotus: Kirjaa unelmiasi paperille tai tietokoneelle.  Tee niistä tavoite, ja mieti millaiset osat tai mielentilat voivat ohjata sinua kohti tätä tavoitetta, ja mitkä sabotoivat tavoitettasi. Ala valita yhä useammin itsestäsi tiloja, jotka ohjaavat kohti tätä tavoitetta. Neuvottele tavoitetta sabotoivat tilat tyytyväisiksi.)

  1. Kunpa en olisi tehnyt töitä niin ankarasti

Tämä oli erityisesti miehille tavallinen katumuksen aihe. He ikävöivät lastensa lapsuutta ja kumppaninsa seuraa. Moni katui aikansa keskittämistä työuraansa.

(Ratkaisuehdotus: Yritä löytää työ, jota rakastat, mutta muista rytmittää työntekosi sitten, että annat aikaa myös hiljentymiselle ja rakkaillesi.)

  1. Kunpa minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani

Monet ihmiset tukahduttivat rauhallisen ilmapiirin säilyttämisen takia todelliset tarpeensa ja  tunteensa. Seurauksena he tyytyivät elämään maltillista ja keskinkertaista elämää, sen sijaan, että olisivat lähteneet avaamaan täyteen mittaansa omia mahdollisuuksiaan ja kykyjään.

(Harjoittele hyväksyvää läsnäoloa, jota kautta voit päästä kiinni erilaisiin tunnetiloihisi.  Löydät itsellesi vähitellen nk. metakognitiivisia taitoja: Tutustut läsnä olevasti ja arvottamatta eri mielentilojesi ajattelumalleihin. Löydät monikeskuksisen minuutesi. Voit avata tätä kautta omat luovat lahjasi yhteisösi voimavaraksi.)

  1. 4. Kunpa olisin säilyttänyt ystäväni

Moni on kadottanut kiireisessä elämänrytmissä kultaisten kädenpuristusten vetämänä ystävänsä.  Monet ikävöivät menetettyjä ystävyyssuhteita kuoleman edessä.

(Ratkaisuehdotus: Pohdi ystävyyssuhteittesi luonnetta. Ystävien määrä ei yleensä korvaa laatua. Sairaus usein paljastaa myös oikeat ystävät. Omat ihmissuhteeni ovat harventuneet, mutta syventyneet.)

  1. Kunpa olisin antanut itseni olla onnellisempi

Moni vasta kuoleman edessä huomaa, että onnellisuus on valinta.  Se ei ole jotakin, joka

saavutetaan suorituksilla. Moni pelkää muutosta ja erilaisuutta, ja siksi mieluimmin samaistuu kulttuurisiin totunnaisiin rooleihin ja tapoihin tehdä asioita.  On pelottavaa tehdä asioita eri tavalla kuin muut.

(Ratkaisuehdoitus: Avaa itsesi luovuuteesi.  Hyvä elämä ei ole tieteelliseen näyttöön perustuva projekti. Sen sijaan se on antautumista elämälle. Se on tutustumista omaan luovuuteen ja leikillisyyteen. Tarvitsemme järkeä elääksemme onnellisesti, mutta tarvitsemme hyvään elämään myös hetkiksi siitä irti päästämistä. Jopa monet hyvin koulutetut ihmiset takertuvat peloissaan dogmaattisiin ajattelumalleihin.)

Luin muuten mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa todettiin, että mikäli syöpään sairastunut elää vuosia sairastumisen jälkeen, he ovat onnellisempia ihmisiä kuin he, jolla ei ole ollut sairautta. Syöpä voi olla otollisessa tilanteessa ystävä ja opettaja, joka auttaa meitä elämään hyvää, aidosti itsemme näköistä elämää. Tämä lahja ei tule aina automaattisesti, vaan joudumme tekemän työtä anautuaksemme elämälle.

Advertisements

Sinä sairas – Onko toivosi oikeaa vai väärää toivoa?

Olen viime aikoina miettinyt väärän ja oikean toivon olemusta. Toistuvasti olen kuullut lääkärien sanovan, että potilaalle ei saa antaa väärää toivoa. Entä jos väärän toivon antamisen pelossa oikean toivon siemen jää antamatta potilaalle?

Minusta lääkärin sekä potilaan  kannattaisi ensimmäiseksi selvittää itselleen, mitä on toivo. Toivohan ei ole optimismia, siis sitä että vakavasti sairaalla on epärealistisia kuvia omasta sairaudestaan ja oman elämän rajallisuudesta.  Sen sijaan toivo merkitsee sitä, että ihminen tulee sinuiksi kaiken elämän epävarmuuden ja oman haavoittuvaisuutensa kanssa.

Toivoa sairaassa luo se, että ihminen on proaktiivinen, aloitteellinen, oman terveyspäätöksiensä suhteen. Ihminen lähtee tekemään toivon työtä.  Hän tekee ruumiinsa kuuntelun, ja terveydentilansa ohjaamana, uusia vaihtoehtoisia elämäntapavalintoja. Hän  voi aktiivisesti etsiä omaa toivoansa esimerkiksi yhteisöllisistä ja henkisistä/hengellisistä merkityksistä.

Kelly Turner, joka on tutkinut radikaaleja remissioita eli yllättäviä syövästä paranemisia, on tuonut esille yhdeksän tavallisinta asiaa, jotka ovat olleet yhteisiä näille parantuneille ihmisille.  Hän korostaa kirjassaan (Radical Remission) ettei hän väitä,  että kun näitä asioita syöpään sairastunut tekee, hän automaattisesti paranee. Se mitä Turner väittää, on sen sijaan se, että on lukematon määrä tapauksia, joissa syöpä on parantanut yllättävästi, tilastoja rikkoen. Näiden henkilöiden toimintatavoissa ja ajattelumalleissa on ollut tiettyjä temaattisia yhteneväisyyksiä, joihin hän on kiinnittänyt tutkimuksessaan huomionsa.

Väärää toivoa olisi Turnerin mukaan se, että hän väittäisi henkilön parantuvan tekemällä näitä yhdeksää asiaa. Turner korostaa, että täytyy tehdä vielä vuosikymmeniä määrällistä tutkimusta ennen kuin aletaan ymmärtää paremmin paranemisen syvempiä mekanismeja. Tervettä toivoa on se, että vakavasti sairastunut tietää, että uudet elämäntapa ei välttämättä estä sairauden etenemistä. Sairas ihminen voi parantua, koska hän alkaa tuntea itsensä mukavammaksi epävarmuudessa. Sairas tekee aktiivisesti omaa elämänsä koskevia päätöksiä ja antautuu elämälle. Aina tämä ei merkitse fyysistä paranemista. Ja kyllä, joskus ihminen odottamattomasti paranee myös fyysisesti tai ylittää radikaalisti ennusteensa uusilla päätöksillään ja elämänvalinnoillaan. Toisinaan toivon tuomana, ihminen kuolee vain levollisempana ja toiveikkaampana.

Toivottomuutta luo passivoiva hallinnankulttuuri, jossa luulemme lääketieteen joko parantavan meidät tai sitten kuolemme, koska tilastot näyttävät omalla kohdallamme epäedullisilta. Hoidot voivat palauttaa jotkut meistä nk. normaaleiksi ihmisiksi.  Meidät on opetettu toivottomiksi, tahdottomiksi hoitoketjujen heittopusseiksi. Meistä on tullut tosikkoja ja jäykkiä uskomuksiltamme. Parhaillaan monet meistä ovat rimpuilemassa eroon tästä tahdottomasta potilasroolista aloittellisiksi, aktiivisia valintoja tekeviksi, luoviksi, ihmisiksi.

Kuva vuodelta 2006 ajalta, jolloin lähdin etsimään toivoani :)Kuva vuodelta 2007, ajalta jolloin lähdin etsimään toivoani. 

Toivon näkökulmasta vakava sairaus on kutsu toivoon ja elämänmuutokseen. Lumetutkimuksia lukeneena, minulle alkaa olla melkoisen selvää, että hyvä lääkäri kykenee kommunikaatiollaan parantamaan potilaan ennustetta. Hän voi olla sekä realistinen, että potilaansa toivoa ruokkiva. Tälläinen lääkäri ei ole stoaalainen, objektiivinen, ja etäinen lääkäri, vaan hän on hyväksyvästi läsnä potilalleen.  Hän on herkkä potilaan tarinalle. Toivo kun viihtyy luovuudessa ja tarinoissa. Jokainen ihminen on ainutkertainen tarina, ja hän voi toisen ihmisen kasvojen kautta löytää omat tapansa luoda sisällään toivoa.

Ei ihme, että itsehoitomenetelmät, kokonaisvaltaista paranemistamme edistävät menetelmät, elävät noususuhdannetta. Toivon työ ja antautuminen elämälle auttaa meitä kasvamaan erilaisiksi ihmisiksi. Toimiva, avoin, virtaava vuorovaikutussuhde hoitosuhteessa ruokkii toivoa.  Lääkärin tulee kunnioittaa aikuisen potilaansa vallitsemia hoitolinjoa  ja esimerkiksi sitä, että hän valitsee hoitonsa rinnalle tai sijaan täydentäviä tai vaihtoehtoisia hoitomuotoja.

Toivo ei viihdy pirstotussa hierarkian kulttuurissa, ei salailussa eikä epärealismissa.  Se, että kiellämme kuolevaisuutemme, ja estämme vapaan vuorovaikutuksemme henkilökunnan, ystäviemme ja läheisiemme välillä, myrkyttää toivoa. Toivo viihtyy yhteisöissä.

Toivo hengittää hyväksyvän läsnäolon kulttuurissa, jossa informaatio- ja energiavirrat virtaavat vapaasti. Tämän huomasin omankin sairauden aikana.  Avoinmuuteni, ystävieni, ja jopa tuntemattomien ihmisten tuki ja empatia, oli toivoani ruokkivaa. Kärsimyksen jakaminen maistui yliyksilölliselle, ikuiselle toivolle.

Voimme itse tehdä paljon asioita oman toivomme ja siihen liittyvän elämänilomme luomiseksi ja säilymiseksi. On täysin eri asia kuolla toivottomana kuin toiveikkaana.