Kun mummon antama maljakko hajoaa palasiksi… Mistä apua?

Kuvittele, että tipautat rakastamasi mummovainaan kukkamaljakon hyllyltä lattialta.  Se hajoaa kymmeniksi palasiksi.  Mitä teet?  Liimaatko maljakon kokoon vai kokoatko ehkä sen palasista uuden muistorikkaan ja värikkään taidoteoksen?

Jokaisella meistä on suurempia ja pienempiä kriisejä eri elämänvaiheissa. Kun vastoinkäyminen, vaikkapa vakava sairaus tai avioero iskee, vanha maailmankuvamme menee yleensä suurimmiksi tai pienemmiksi palasiksi.   Jotkut ihmiset kokoavat maljakkonsa samannäköiseksi kuin se oli ennen vastoinkäymistä.  Se tuntuu monesta näennäisesti helpoimmalta ratkaisulta. He liimaavat vaasinsa ja  jatkavat kärsimyksensä jälkeen elämäänsä samaan tapaan kuin ennen maljakon putoamista. Valitettavasti liimattu maljakko ei ole yhtä vahva kuin se oli ennen liimaamista.  Pienikin töytäisy saattaa hajottaa sen nyt helpommin uudestaan pieniksi kappaleiksi.  Ne ihmiset, jotka hyväksyvät maljakkonsa pirstoutumisen ja osaavat kasata siitä luovasti jotakin uutta, ovat Stephen Josephin mukaan sopeutuvaisempia ja joustavampia:  He kykenevät uusissa tilanteissa jälkitraumaattiseen kasvuun; avautumaan uusille arvoille ja uskomuksille rakentuville tavoille olla ja elää.

what-doesnt-kill-us-uk

Tämä ensimmäinen, joka kasaa majakkonsa entisen laiseksi,  assimiloi eli omaksuu  kriisinsä  muistot, osaksi vanhaa identiteettitarinaansa.  Jälkimmäinen puolestaan akkomondoi eli luovasti yhdistää vanhaa ja uutta.  Huonoin vaihtoehto on kolmas, se, että hutasemme nopeasti palat satunnaiseen alitajuntamme ohjaamaan sekavaan uuteen järjestykseen. (Esimerkiksi muutamme uskomuksemme siitä, että maailma on turvallinen paikka elää nopeasti sellaiseksi, että oli tilanne mikä oli, maailma on vaarallinen paikka elää).

Tämä “mummon rikki mennyt vaasi” vertauskuva on Stephen Jospehin kirjasta “What Doesn’t Kill Us”. Kaikilla meillä on professori Stephen Josephin mukaan luontainen kyky ja tarve kokemukselliseen trauman jälkeiseen henkiseen kasvuuun.  Olemme kuin erilaisia puita, joille on mahdollista selvitä vaurioista, hirven riipimisestä, jänisten jyrsimisistä  ja myrskyistä huolimatta, erinäköisiksi kauniiksi puiksi.   Myrskyjen tuiveruksessa identiteettitarinamme voi muuttaa rajustikin muotoaan ja  vahvistua sairauden tai muun vastoinkäymisen tuottamassa kriisistä.  Tämän tapahtuessa joskus vanha elämäntapamme menettää merkitystään ja syntyy uutta elämäntapaa uusilla uskomuksilla.

Jälkitraumaattisesta stressistä kärsivä henkilö on kyvytön rakentamaan elämästään eheää kokonaisuutta – tarinaa.  Uskomuksemme ovat säilöttyjä alitajuntaamme, joka on kuin varasto takapihallamme.  Vakavassa elämän traumassa kärsimyksemme räjäyttää uskomusvarastomme, ja huomaame, että koko vanha maailmankuvamme on tuusannuuskana. Olemme tyhjän päällä ja pahimmilaan millään ei näytä olevan enää mitään merkitystä.

Trauma on normaali tapahtuma elämänkaaressamme.  Posttraumaattinen stressi ei ole mikään sairaus, vaan se on välitila, jossa yritämme saada järkeä tapahtumalle, joka on täysin vastoin vanhaa uskomusjärjestelmiämme.  Järkeä tarinaamme saamme, kun löydämme itsestämme muistojemme ohjauskykyä ja voimavaroja uudenlaisen uskomustarinan rakentamiseen. Uuteen oivallukseen tarvitsemme vertauskuvallisen ajattelumme kehittämistä. Tarinallinen ohjauskykymme lisääntyy joskus terapian, mutta myös tietoisuustaitojemme kehittymisen käutta.  Opimme metakognitiivisten taitojemme avulla ohjaamaan luovasti tietoisuuttamme ja oman elämme kasvutarinaa.

Vaikka tiedämme, että Suomessa kymmenettuhannet ihmiset sairastuvat vuoden aikana sydänsairauksiin ja syöpään, monella on uskomus ennen sairastumistaan, ettei sairaus tai muu epäonni tule minun kohdalleni. Kun tämä uskomus rikkoutuu, joudumme muiden rikkinäisiä maljakkojaan kasaavien kanssa samalle hihnalle.  Me joudumme harjoittelemaan luovimista erilaisten vanhojen ja uusien uskomustemme keskellä.

Vaikeista traumoista selvinneet ihmiset ovat Josephin mukaan tavallisesti hyviä opettajia.  Kriisi voi olla mahdollisuus kasvuun.  Haavoittunut tarinankertoja, henkilö joka on osannut koota omat sirpaleensa, voi olla toiselle ihmiselle hyvä opas ja kanssakulkija. Tähän perustuu vertaistuen voima.

Kriisikokemuksen omaksuminen osaksi vanhaa tarinaa voi olla Josephin mukaan usein näennäisesti helpompi vaihtoehto kuin vanhan tarinan hajoittaminen, ja kokonaan uudenlaisen elämää kannattelevan tarinan rakentaminen.   Mikäli haluamme hyvin rakennetun ja toimivan elämän, täytyy meidän avautua sille mahdollisuudelle, että tarpeen tullen osaamme ottaa vastaan kokonaan uuden arvo- ja uskomusjärjestelmän toiminnalle. Avaamme uuden hallitsevan kokemustilan elämäämme. Se voi radikaalisti muuttaa elämän tarinaamme ja sen mukana koko elämän asennettamme.  Uuden kokemustilan kautta  uusiutuvat elämisemme peruskivet.

Uuden mosaiikiteoksen  rakentaminen sirpaleista on työläs ja vaativa prosessi, mutta se on tavallisesti hyvin palkitseva.  Toisaalta, jos taideteos taas hajoaa, tiedämme, että meillä on voimavaroja, joilla voimme jälleen luovasti rakentaa paloista uutta taideteosta. Löydämme itestämme tarinankertojan, tietoisuutemme ohjaajan. Kun olemme kriisin jälkeen pirstottuja palasiksi, kokemustilamme, mielemme eri osat, on mahdollista johdatella tanssiin, joka edesauttaa uuden värikkään ja kauniin tarinan kasaamista.  Tämä työ ei ole vain järkemme työtä, vaan se on hyväksyvän tietoisen läsnäolon, luovien puoliemme ja järkevien puoliemme yhteinen tanssi.

Kärsimys kuuluu normaalina normaalin ihmisen elämään. Jokainen meistä saa osakseen enemmän tai vähemmän kärsimystä. Näemme sen mm. avioerotilastoissa (rikotut unelmat), sairastavuudessa ja globaalisti sodissa ja pakolaisvirroissa. Toki olisi ihanaa, jos maailmassa ei olisi lainkaan kärsimystä. Tämä on kovin epärealistinen uskomus. On elämän halventamista kuvitella, että  kriisi ja vastoinkäymistä seuraava jälkitraumaattinen stressi olisi jokin sairaus. Sen sijaan se on aktiivista aivojemme merkitysten ja uskomusten uudelleen järjestelytyötä.

Se, mitä me tarvitsemme yhä enemmän tämän päivän elämäntavassamme, on tietoisuustaitoja ja  traumatietoisuutta.  Ihmisille on annettava yhä enemmän eväitä siihen, että he kykenevät tiedostamaan omat kulttuuriset uskomuksensa. He tulevat samalla tietoiseksi historiallisista erilaisista kokemustiloistaan ja niiden erilaisista vertauskuvista.  Tämän jälkeen on mahdollista, että kansalaiset kykenevät yhä taitavammin kasaamaan rikki menneitä vaasejaan.

Hyvän lähtökohdan traumojensa käsittelyyn ihminen saa, kun hän saa vanhempien hyväksyvän läsnäolon. Tämä luo perusturvaa elämään myös vaikeiden tilanteiden ja haasteiden edessä. Koska tämä on toistaiseksi, ehkä aina, vain toiveajattelua (vanhemmuutemme on aina enemmän tai vähemmän epätäydellistä),  jo peruskoulutuksessamme tulisi korostua tietoisuustaidot. Näihin luen myös luovat tavat ilmaista omaa sisäistä kokemustaan esimerkiksi psykodraamalliset harjoitusten, terapeuttisen tanssin, voimaannuttavan valokuvan ja luovan kirjoittamisen keinoin (esim. Sisäinen teatteri).

On mahdottomuus, että kaikki terapiasta hyötyvät voisivat päästä terapiaan, siksi tarvitsemme yhä enemmän koulutukseemme ja yhteisölliseen arkeen luovia terapeuttisia ryhmiä sekä itsehoidollisia menetelmiä. Ja jälleen kerran; tarvitsemme arkeemme läsnäolon taitoja.  Tarvitsemme mukavia läsnä olevia työtovereita, naapureita, kauppiaita, lääkäreitä, apteekkareita, mummoja, pappoja, bussikuskeja jne.  Nykyinen älypäitten kulttuuri, on dissosioituneitten ihmisten elämäntapaa.  Tarinamme kohtaavat vähemmän kuin aikaisemmin. Harva on läsnä toinen toisillensa ja vielä harvempi itselleen. Tietoisuustaitojen avulla, löytmällä läsnä oloa ja uusia tarinoita elämäämme, saaisimme katkaistua yhä nousevat terveys- ja sosiaalikulut.

Ilman tietoisuustaitoja, emme kasva hyvää elämää rakentavina tarinankertojina. Posttraumaattinen kasvu syntyy, kun otamme itse vastuun identiteettitarinastamme, elämäämme kannattelevasta eepoksesta. Tätä työtä voimme tehdä monin eri tavoin: Opimme tulkitsemaan uudestaan merkityksiä ja leikkimään tunnetiloillamme, osaamme hakea  apua ristiriitaisen kokemuksemme käsittelyyn, löydämme kärsimyksellemme henkisiä tai hengellisiä merkityksiä ja oloamme parantavia rituaaleja,   kuuntelemme ruumistamme, liikumme, hoivaamme itseämme,  lakkaamme syyttämästä itseämme ja hyväksymme kaiken elämän epävarmuuden ja ennakoimattomuuden. ‘Jokaisen ihmisen hyvää elämää kannatteleva tarina on erilainen ja se riippuu ympäröivästä kulttuuristamme.

Kaikkein tärkeimpänä selvitymisstrategiana kriiseissä Joseph pitää tunneälyä. Itse sijoitan tämän tunneälymme osaksi tietoisuustaitoja.

Tunneälyä osana tietoisuustaitoja voi kuvata seuraavasti:

1)  Opimme aistimaan tunteitamme.
2)  Opimme tavoittamaan ja tuottamaan tunnetiloja generaattoreiksi uuden ajatusten luomiseen.
3) Ymmärrämme tunteita ja tunnetilojamme.
4) Kykenemme säätelemään tunnetilojamme siten, että ne lisäävät tunnetaitoja ja älyllistä kehitystämme.

Oikeastaan aika hauska huomata, että näitä tunneälyyn liittyviä asioita juuri Sisäisessä teatterissa tavoitellaan. Sen menetelmin harjoittelemme kuuntelemaan, ymmärtämään  ja nimeämään leikillisesti tunnetilojamme, jonka jälkeen pystymme käyttämään niitä luovasti hyväksi myös omassa älyllisessä ja tunnetaitokehityksessämme.  Opimme mietiskelyä ja sen mukana joustavuutta.  Emme katso maailmaa vain yhdestä tai muutamasta jäykästä näkökulmasta käsin.

Nimeämällä omat kokemustilamme ja saattamalla ne yhteiseen tanssiin, on eräs luova tapa luoda uutta mosaiikkia sirpaleistamme.  On toki monia muita luovia menetelmiä, jotka auttavat meitä itsemme kokoamistyössä.  Tulevaisuus on tiedostavien tarinankertojien, heidän, jotka kykenevät olemaan tietoisesti ja hyväksyvästi läsnä paitsi itselleen, myös muille ihmisille ja koko luomakunnalle.

Amen.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s