Professori Stephen Josephin ajatukset ovat osa uutta psykologista ajattelua ja siksi ne ovat varsin rohkeita, mutta samalla kannustavia ja toivoa tavallisille kansalaisille antavia.  Hän kun kyseenalaistaa koko jälkitraumaattisen stressihäiriö -diagnoosin. 

Josephin mielestä, se, että sisäinen maailmamme järkkyy trauman jälkeen, ja menee jopa kaaokseen, on täysin normaali elämän ilmiö.   Hän kirjoittaa:  “Suurin osa psykologeista pitää jälkitraumaattista stressiä oireena tästä oireyhtymästä. Mutta kun katsomme tätä kognitiivista prosessia näkökulmasta, mitä se tekee meidän perusolettamuksille maailmasta, voimme ymmärtää stressin pikemmin sopeutumisprosessina kuin minkäänlaisena oireena jostain oireyhtymästä.” Trauman jälkeen joudumme uudistamaan sisäistä uskomustemme maailmaa.

Kuten edellisestä blogista kävi ilmi, Joseph käyttää kirjassaan toistuvasti eheyttäviä vertauskuvia.  Ne ovatkin keskeinen tapa työstää traumoja. Eräs hänen käyttämänsä metafora on matkalaukku.

Kun trauma tapahtuu (aivoero/väkivalta/onnettomuus/vakava sairausdiagnoosi jne.) seurauksena on matkalaukkumme räjähtäminen auki, ja kaikki vaatteemme menevät täydelliseen epäjärjestykseen. Se mitä traumatisoitunut ihminen usein aluksi tekee, on se, että hän yrittää  nopeasti sulloa vaatteet takaisin laukkuun pinkeään pakettiin.  Seurauksena on se, että aina kun joku ulkoinen tapahtuma muistuttaa meitä menneestä, matkalaukku pamahtaa heti auki, ja tunnevyöry valtaa mielemme.  Se mitä meidän tulisi tehdä, on katsoa vaatteet läpi, ja pakata ne täysin uuteen järjestykseen.  Voimme siirtää muutaman vanhan vaatekappaleen nätisti kaappiin, ja ottaa mukaan pari uutta. Kas, mitä parempaan järjestykseen laukku onnistutaan saamaan, sitä paremmin se pysyy kiinni. Joskus saattaa koko vaatevarasto tulla uusituksi. Uuden järjestyksen jälkeen menneisyydestä muistuttavat tilanteet eivät laukaise enää meissä ahdistavaa tunnevyöryä.

Sisäisen teatterin näkökulmasta Joseph tuo esille kaksi mielenkiintoista tapaa, jolla ihminen prosessoi menneitä.  Traumatisoituneelle on tyypillistä se, että hän voi puuduttaa itsensä, kylmettää itsensä kaikille tunteilleen.  Toinen selviytymisyritys on se, että ihminen alkaa vatvomaan asioita.  Tämä on ollut itselleni tyypillistä omien traumojeni aikoina (mm. kaksi avioeroa ja kaksi syöpädiagnoosia).   Vatvominen on selviytymisyritys. On tärkeää erottaa kaksi Josephin mainitsemaa tapaa vatvoa asioita, joita hän kutsuu peilaavaksi vatvomiseksi  (reflective rumination) ja  hautovaksi vatvomiseksi (brooding rumination).

Varmaan arvaatte kumpaa minä nuorempana, kolmen neljänkympin ikäisenä, traumojeni kanssa tein.  Minä vatvoin vuosia epäonnistumisiani  hautoen.  Sitä tapahtui erityisesti öiseen aikaan.  Tällä nykyisellä tietämykselläni on varsin helppoa tajuta, että kysymyksessä oli huono selvitymisstrategia.  Minun oli muutettava hautova vatvominen peilaavaksi vatvomiseksi.

Kun hypnoterapiasta sain eväät omaan peilaavan prosessiini, alkoi kaikki sitten sujua.  Tein sisäisestä kokemusmaailmastani näkyväksi Sisäisenä teatterina kuusitoista eri tilaa, eri puoltani.  Niiden kanssa sitten pohdin elämääni monelta eri kanteilta, myös leikillisistä tarinallisista ja vertauskuvallisista näkökulmista.  Muutin hautovan vatvomiseni peilaavaksi vatomiseksi. Kuten Stephen Joseph sanoo: “(Traumojen yhteydessä) akkommondaatio, asioiden yhteen sovittaminen, tarvitsee peilaavaa hautomista, sitä että ihminen jatkuvasti yrittää katsoa maailmaa uudella tavalla!  Prosessi voi olla kivulias ja vaativa, mutta kun onnistumme siinä, tuskalliset tunteemme eivät enää pursua ulos matkalaukustamme.”  Peilaavaa vatvomista itse pidän tärkeänä tietoisuustaitona!

Josephin mukaan on terapian lisäksi paljon itsehoidollisia menetelmiä, joita voit käyttää matkalaukkusi uudelleen pakkaamiseen.  Hän mainitsee mm. luovan kirjoittamisen. On idealistista kuvitella, että kaikki ihmiset traumojensa jälkeen aina pääsisivät terapiaan.  Jokaisella kun on eri elämämme vaiheissa traumaattisia kokemuksia. Itse suosittelen, että aloitat joko terapiassa tai taideterapeuttisessa ryhmässä, joissa voit turvallisesti saattaa alkuun oman peilaavan vatvomisesi.

Jos asiantuntija apu ei ole mahdollinen, voit toki kokeilla käsitellä traumojasi sitä ihan itsekin itsehoito-oppaitten avulla, mutta helpompaa ja turvallisempaa on tehdä se muiden ihmisten kanssa kasvotusten.  Yksin traumaprosessiasi läpi käydessäsi on tärkeää, että sinulla on vähintäänkin turvallisia aikuisia ihmissuhteita ympärilläsi,  koska kipeitä tunteita voi tunkea ulos matkalaukustasi.  On riski, että uudelleen traumatisoidumme, mikäli emme koe turvaa ahdistavien tunteittemme purkautuessa.

Vaikka uudelleen traumatisoitumisen riski on todellinen, meidän ei pidä liioitella sitä. Pelon lietsominen on eräs (asiantuntija)vallan käytön muoto. Kuinka paljon pahaa oloa ja ahdistusta tuottaa se, että medikalisoimme ongelmiamme sairauksiksi, ja traumamme jäävät siksi käsittelemättä.  Meidät on opetettu turvautumaan asiantuntijoihin ja vähättelemme ihmisen omia parantavia voimavaroja. Stephen Joseph korostaa kirjassaan, että jotta ihminen paranee traumastansa, tätytyy hänen löytää itsestään se aktiivinen puoli, joka lähtee ottamaan vastuun oman elämän perusolettamusten tuulettamisesta ja uuden tarinan rakentamisesta. Hän korostaa ihmisen luontaista itseohjautuvuutta.

Käsittelemättömät traumat ajavat meitä addiktioihin ja nostavat itsemurhariskiämme. On tosi vaarallista, että asiantuntija avun puutteessa traumamme jäävät käsittelemättä!  Kyllä olisi fantastista, kun kaikki pääsisivät terapiaan, aina kun he sitä tarvitsisivat.  On kuitenkin idealistista kuvitella, että tällainen kulttuuri voisi olla olemassa.  Siksi meidän täytyy ryhtyä auttamaan toinen toisiamme uusin tavoin.  Vahvan tehtävä on tukea heikkoa.

Harvalla edes käytännössä taloudellista mahdollisuutta mennä terapiaan.  Tällä hetkellähän meillä parhaillaan romutetaan perusterveydenhuoltoa, sieltä viedään koko ajan rahaa pois. Terapiasta on tulossa yhä enemmän eliitin yksinoikeus. Siksi kannattaa ryhtyä kehittämään omaa traumatietoisuutta ja itsehoidollisia tietoisuustaitoja. Kukaan meistä kun ei kasva elämässä ilman traumojen tuottamaa kärsimystä.

Kun asiantuntijoita ei riitä hoitamaan meitä, on paras ryhtyä itse hoitamaan itseä. Traumatyökirjoja alkaa olla nettikirjakaupoissa  pilvin pimein.  Valitettavasti ne ovat jota kuinkin kaikki englanninkielisiä. Tarjolla on myös erilaisia kansalaisopistojen ja vertaistukiryhmien parantavia mindfulness, jooga, EFT, NLP  ym. luovia  terapeuttisia ryhmiä. Vakavissa traumoissa kannattaa yrittää tehdä kaikki mahdollinen terapian saamiseksi.   

Sisäinen teatteri naamakirjassa.

LÄHTEET:

Joseph, Stephen. What Doesn’t Kill Us: A guide to overcoming adversity and moving forward (p. 111). Little, Brown Book Group. Kindle Edition.
Sarvela, Kati,  Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa oy, 2013