Bessel Van deer Kolk kirjoittaa: “Meillä kaikilla on osamme. Juuri nyt eräs osani on sitä mieltä, että minun pitäisi ottaa päiväunet ja toinen osa minua haluaa jatkaa kirjoittamistaan. Eräs osa minua on loukkaantunut saamastani sähköpostista. Yksi osa suhtautuu tähän välinpitämättömästi, kun taas toinen osa minua haluaisi lähettää myrkyllisen vastauksen. Useimmat ihmiset, jotka tuntevat minut, ovat nähneet vahvan, aidon ja ärtyneen puoleni. Jotkut ovat nähneet myös pienen vihaisesti irvistävän koira-osani.”

Jotta meistä kasvaa joku ”some body” ruumiillinen inhimillinen ihminen, on meidän uskallettava kokea tunteemme. Meidän on kyettävä punomaan pirstoutunut rikkoutunut osiemme tarinamme eheäksi merkitykselliseksi kasvutarinaksi. Tällöin ei-kenestäkään kasvaa joku, ruumiillistunut ihminen. (Van deer Kolkin sanoin  No body grows to some body.)

Millä tavoin ihminen voi muuttaa kipeät, traumaattiset kokemuksensa osaksi elämäänsä kannattelevaa tarinaa, elämän eeposta. Van deer Kolkin mukaan rakkaus ja viha, aggressio ja antautuminen, lojaalisuus ja petos, ovat teatterin ainesta kuin myös trauman ainesta. Teatterissa emme torju tunteita, vaan olemme läsnä niille.  Teatterissa olemme läsnä koko elämän erilaisten tunnetilojen kirjolle.

Suuri osa tämän päivän ihmisistä on traumatisoituneita. Individualistinen elämäntapamme, jossa meidät on irrotettu ruumistamme, on pirstoutuneitten ihmisten elämäntapaa. Valtaelämäntavaksi on tullut traumatisoituneitten ihmisten elämäntapa,  se, että ihmiset pelkäävät tuntea syvästi. Kansalaiset ajattelevat, että kun tunteita ilmaisee, saattaa menettää kontrollin tunteen ja se pelottaa.

Teatterissa voi syleillä tunteita. Tämä vuosituhansi vanha laitos on hyväksyvän läsnäolon pyhäkkö. Siellä, mielennäyttämöllä voi antaa äänen tunteille. Voi samaistua rytmisesti erilaisiin tunnetiloihin ja erilaisiin rooleihin. Voimme yhdistää pirstoutuneen sisäisen kokemuksemme jälleen eheäksi.

Van der Kolkin mukaan trauman ytimessä on se, että ihminen tuntee pirstoutuneen sisäisen kokemuksensa kautta itsensä Jumalan hylkäämäksi, irrotetuksi koko ihmisrodusta. Ihminen on hylätty ja erillinen yhteisöstään. Teatteri antaa meille kollektiivisesti mahdollisuuden kohdata inhimillisen elämän kokonaisuuden. Paul Griffin, joka opettaa teatteria lapsille, on sanonut: ”Teatteri pyörii petoksen, pahoinpitelyn ja tuhon ympräillä. Lapsille ei ole lainkaan vaikeata ymmärtää Learia, Othelloa, Macbethia tai Hamlettia, mitkä teemat pyörivät juuri näiden asioiden ympärillä.”

Teatteri antaa ihmiselle tilaisuuden liittyä toinen toisiinsa yhteisöllisen inhimillisen kokemuksen kautta. Traumatisoituneet ihmiset pelkäävät yleensä konflikteja. He pelkäävät kontrollin menettämistä ja malttinsa menettämistä. Ristiriidat ovat teatterin ytimessä –  niin sisäiset ristiidat kuin ihmisten väliset ristiriidat, perheen ristiriidat, sosiaaliset ristiriidat ja niiden seuraukset.

Traumassa on kyseessä se, että ihminen yrittää unohtaa kuinka peloissaan, vihoissaan tai avuton hän on. Teatteri on sitä, että annetaan ääni totuudelle ja kuljetaan syvä totuus yleisölle. Tämä vaatii sen, että löydät oman totuutesi, tutkit ja testaat sisäisiä kokemuksiasi siten, että voit luottaen itseesi. Uskallat tuoda ruumiisi tuottaman autenttiseen äänen näyttämöllesi.

Van der Kolkin mukaan, jotta teatterin tuoma oivallus on turvallista, on olennaista, että sisäistä kokemusta maistetaan pieninä paloina. Vähitellen punomme takaisin itsemme rytmiseksi osaksi yhteisöämme.

Toipuessamme traumoistamme, emme ole enää itsellemme ja muille näkymättömiä ihmisiä, vaan olemme jälleen osa yhteistä kollektiivista merkityksellistä ylihistoriallista draamaa. Tunnistamme erilaiset osamme, kokemustilamme, ja osaamme aistia, luokitella ja luovasti hyödyntää erilaisia tunnelatautuneita kokemustilojamme.

LUKEMISTA:

Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa Oy, 2013