Kuinka luoda uutta tietoisuutta arjessamme?

Perustavaa laatuinen syvällinen oivallus sekä idän että lännen filosofioissa on “Tunne itsesi.”  Kun tutustumme itseemme itsetutkiskelun, metakognitiivisen ajattelun ja oman ajattelun ajattelun kautta, luomme uutta kokemusta.  Tällä laajennamme tietoisuuttamme arkisessa jokapäiväisessä ajattelussamme. Uusi tietoisuus on enemmän kuin vain mytologinen tai runollinen vertauskuva korkeammasta tietoisuudesta.  Sillä on pohja modernissa RNA ja DNA biologissa ja geenien koodiekielessä. – Ernest Lawrence Rossi

Olen vuosia lueskellut silloin tällöin hypnoterapeutti Ernest Lawrence Rossin kirjoja ja artikkeleita.  Hän on mm. avannut minulle tilasidonnaista muistia:  Muistamme paremmin asioita ,kun kehomielemme on samassa tilassa kuin itse muisto.  Myös esimerkiksi haju voi aktivoida meissä menneisyyden tiloja. Nyt törmäsin mielenkiintoiseen kirjaan, joka on hänen ja hänen vaimonsa Kathryn Lane Rossin yhteistyötä.  Hän on psykoterapeutti, joka on paneutunut luoviin prosesseihin, joogaan, tietoisuuteen ja valaistumiseen.  Molemmat heistä näyttävät olevan kytköksissä Milton Eriksoniin, amerikkalaiseen lyhytterpioiden ja hypnoosin keskeiseen vaikuttajahahmoon.

Seuraavassa pohdinnassa tulee joillekin lukijoille ehkä vaikeitakin käsitteitä.  Tiedän, että kieleni on joskus haastavaa ymmärtää.  Kun uusia käsitteitä oppii, on hankala aina avata jokainen käsite arjen yksinkertaiselle kielelle.  Eli kysyäkin minulta voi, jos jokin asia ei tule ymmärretyksi. Yritän kuitenkin kirjoittaa asioista mahdollisimman yksinkertaisesti.

41hVjlRlOaL._SX384_BO1,204,203,200_
Kirjan mukaan suuri osa meistä kokee nk. tapulikokemuksia tai mystisiä kokemuksia jossain elämänsä vaiheessa.  Itselleni nämä levollisuuden ja laajentuneen tietoisuuden hetkelliset kokemukset ovat tuttuja luovista prosesseista ja luontokokemuksista.  Jotkut kutsuvat näitä hetkiä Jumalan toiminnaksi meissä, toiset valaistumisen hetkiksi. Jotkut joksikin muuksi, kuten tapulikokemuksiksi. Mystiset kokemukset ovat saaneet tavallisesti Rossin mukaan ihmiskunnan historiassa henkisen tai hengellisen sävyn.

Arvostamani akateemikko Lauri Rauhala joskus sanoi, että jos joku tiedemies ei kykene saavuttamaan elämässään pyhyyden kokemusta, se on hänen asiansa. Tällaisella ihmisellä ei ole oikeutta kieltää muilta elämän pyhää ulottuvuutta. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä hänen kanssan.  En voi olla ylpeä sellaisesta elämäntavasta, jossa elämän pyhyyden kokemukset leikataan olemattomaksi, siksi etteivät ne mahdu reduktiiviseen materialistiseen maailmankatsomukseen. Onneksi epigenetiikka ja psykoneuroimmunologia romuttavat tällä hetkellä kovaa vauhtia vanhoja kapeita käsityksiä todellisuudesta.

Luovat  prosessit ja niiden joskus tuottamat tapulikokemukset  edistävät Rossien mukaan eheytymistämme (healing). Kirjassa puhutaan siitä, kuinka mielen ja ruumiin kommunikaatio on elämän prosessien koordinoimista.  Kun itse aktiivisesti tietoisuustaitojen avulla hyödynnämme muuntuneita tajunnantilojamme ja mielikuvituksemme mahdollisuuksia taitavasti, voimme vaikuttaa paitsi psyykkiseen ruumiiseemme, voimme aktivoida myös parantavia geenejämme. Voimme mielellämme liikuttaa molekyylejämme.  Tämä tapahtuu Rossien mukaan hyödyntäen yliverkostoja, “übernetworks“, jotka muodostuvat verkostoista.  Kokemustilojemme kielellä sanon saman siten, että hyödynnämme kehittyneitä ja  yhdistyneitä metakokemustilojamme muiden dissosioituneiden erkaantuneidentilojemme koordinoimiseen. Liitämme esimerkiksi trauman tai stressin vuoksi karanneet osamme eli kokemustilamme osaksi kehotietoisuuttamme.  Tätä voi tehdä terapian keinoin, mutta monessa tapauksessa myös itse, meditaation ja luovien terapeuttisten ilmaisutapojen (tietoisuustaitojen) keinoin.

Normaali lepoaktiviteettirytmimme säätelee optimaalista eheytymistämme eli tilojemme, minämme osien,  integraatiota.  Monet fyysiset sairaudet, psykosomaattinen pahoinvointi, ikääntymisprosessi, psyykkiset patologiset prosessit, kuten traumojen ja stressin seurauksena tapahtunut dissosiaatio pirstoo yliverkostomme tasapainoon pyrkivää järjestelmäämme. Emme kiireisessä elämäntavassamme anna tilaa normaalille tietoisuutemme eheytymiselle, joka viihtyy olosuhteissa, jotka kunnioittavat lepoaktiviteettirytmiämme (n. 1,52 h).  Rossi kutsuu tätä rytmiä ultraradiaanirytmiksi.

Sosiaalinen patologia, kuten esim, sodat, johtuvat yliverkostojen hajoamista kansallisella poliittisella tasolla. Jotta ääriliikkeet, “dissosioituneet yhteisöt”,  voidaan integroida osaksi yhteisöllistä metatietoisuutta tarvitaan vastakkaisasettelun sijaan taloudellista tasa-arvoa, hyväksyvää läsnäoloa ja koulutusta, jossa ihmisiä autetaan eheyttämään ja hyödyntämäänn omia tietoisuuden verkostojaan.  Jotta tämä on mahdollista, täytyisi tietty kansalaisella olla perustoimeentulo turvattu.  Tässäkin asiassa pätee Maslowin tarvehierarkia.

Kognitio, metakognitio, itsen tiedostaminen, korkeampi tietoisuus, meditaatio, psykoterapia ja hypnoosi ovat Rossien mukaan oman itsen luomia kokemuksia, joissa harjoitetaan yliverkoston optimoimista uuden tietoisuuden luomisessa.  Voimme hyödyntää kokemustilojamme uuteen syvälliseen oivallukseen.  Jotta ihmiset saavuttavat uutta tietoisuutta, täytyy heitä kouluttaa hyväksyvään läsnäoloon ja oman tietoisuuden verkostojen luovaan peilaamiseen.  Prosessissa voi syntyä sivutuotteena nk. tapulikokemuksia. Ne eivät ole kuitenkaan itsetuntemusprosessin itsetarkoitus vaan satunnainen sivutuote.

Rossien kirjan viesti on selkeä: Kun edistämme ruumiimme ja mielemme välistä vuoropuhelua päivittäin luovien transsien, hypnoosin ja meditatiivisten tilojen keinoin, luomme uutta tietoisuutta ja samalla optimoimme kokonaisvaltaista sosiaalista ja henkistä hyvinvointia, mukaan lukien  terveyttämme.  Kun ihmisiltä on viety kyky oman tietoisuuteensa peilaamiseen (lapsilla se vielä on!), on häneltä samalla kadonnut yhteys omaan ruumiiseensa.  Verkostotila (kokemustila) sidonnainen ajattelu antaa Rossien mukaan täysin uudenlaisen selityksen monille ongelmillemme mm. autismille, epilepsialle, skitsofrenialle ja traumoille,stressille ja dissosiaatiolle rakentuvalle kehomieli-oireilulle. Keho ja mieli eivät ole erillisiä osia toisistaan, vaan ne punoutuvat erottamattomasti toinen toisiinsa.

Kokonaisvaltaisesti terve ihminen on luova. Hän osaa käyttää mielikuvitustaan ja hän osaa olla leikillisessä vuoropuhelussa oman sisätodellisuutensa kanssa ympäristöään ja itseään eheyttävästi. Häellä on hyvä realiteettitaju, ja hän uskaltaa ottaa vallaan omasta ruumiistaan itselleen.  Suurin tämän päivän ongelma on, että tunnetilojen ja kapeiden maailmankatsomusten lataamat ihmiset ottavat oman ajattelunsa liian todesta.  Se supistaa tietoisuutta ja luo pohjaa sosiaalisille ongelmille ja sodille. Uusi kohtuullisemman ja aidosti demokraattisen elämäntavan kulttuuri rakentuu ihmisille, jotka tuntevat itsensä.

Tietoisuustaitoja harjoittaen voimme saavuttaa tuoreita luovia psykologisia kauneuden, ihmeen ja mielen selkeyden kokemuksia, jotka ovat Rossien mukaan rinnasteisia geeniemme aktivoitumiselle ja tätä kautta voimme muovata itse omaa sisäistä hermoverkostoamme. Hienosti sanottuna hyödynnämme aivojemme muovautuvia ominaisuksia. 

Tapulikokemuksemme voivat syntyä vaikka unissamme, valveunissamme tai taiteellisissa prosesseissa.  Voimme aktiivisesti muokata suuressa määrin hermostoverkostojamme, geenejämme ja kantasolujemme aktivoitumista. Biologiamme on riippuvainen siitä, millaisia sisäisiä kokemuksia elämässämme luomme.  Näitä voimme muokata mm. meditaation, luovien prosessien ja kulttuuristen rituaalien avulla. Me voimme suuressa määrin säädellä geeniemme aktivoitumista, vaikka emme tietenkään voi hallita niitä täydellisesti. Joskus kaikesta sisäisestä työstä huolimatta, sairaus on kohtalomme.

Itsensä tiedostamisen näkökulmasta katsottuna alkuperäiskansojen parantavat rituaalit, kuten itkuvirret, eivät ole olleet todellakaan typeryyttä vaan suurta viisautta. Kun ne saavat rinnalleen länsimaisen tieteen luoman kehittyneen realiteettitajun, mahdollistuu meillä kulttuurinen muodonmuutos, jonka kautta voimme saavuttaa yhä tasapainoisempaa ja rauhanomaista elämäntapaa.  Ei ihme, että tällä hetkellä kulttuuri, taide, transsit, flow-tilat ja meditaatio elävät noususuhdannetta!

Itsensä tiedostaminen alkaa siitä, että suhtaudumme avoimen uteliaastityhjällä päälläerilaisiin ajattelumalleihin ja maailmankatsomuksiin. Jokainen voi hyödyntää omia luovia lahjojaan itsensä tiedostamiseen. Päivittäinen tietoisuustaitojen (meditaatio, mielikuvaharjoitukset, itsehypnoosi, jooga, luovat terapeuttiset harjoitukset jne. ) ovat tie laajempaan tietoisuuteen.  Jokainen voi löytää omat, juuri itselle parhaiten sopivat, menetelmät. Mielikuvituksemme, mielikuviemme tuottama uusi muoto, on  tie, joka  luo meissä jatkuvasti uutta tiedostamista. Olemmeko sisäisessä työssämme onnistuneet tahi emme, elämämme laatu tekoinemme on suurin näyttömme.

Sisäinenteattteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona peruskurssi Helsingissä.

Advertisements

Hyväksyvää läsnäoloa draamaälystä?

Olen pohtinut vuodesta toiseen, että kuka minä oikeastaan loppujen lopuksi olen? Olenko teatterini ohjaaja, vai olenko sittenkin se näyttämö, jossa osani näyttelevät rooliosiansa?

Olen kallistumassa siihen, että olen teatterini näyttämö. Ja olen vain yksi osa laajempaa ylihistoriallista ja -yksilöllistä tietoisuuden näyttämöä.

Meidän täytyy oppia tyhjentämään mielen näyttämömme kokemustiloistamme. Tällöin voimme nauttia vain laajemman, yliyksilöllisen, levollisen näyttämömme kauneudesta ja hiljaisuudesta. Olemme puhtaimpia minuuksia silloin kun näyttämöllämme ei ole ketään.

Toisaalta, suurta oivallusta voi synnyttää se, että tiedostamme yhä selkeämmin, että näyttämöllämme on olemassa siemeninä kaikki mahdolliset kokemustilamme. Se on toinen tapa saavuttaa puhdas minuus – täyttää näyttämö yhä moninaisimmilla mahdollisilla, eritavoin ajattelevilla kokemustiloilla  ja kasvattaa aina vain uusia egon osia. Perspektiivimme laajenee, ja aito iteys löytyy myös moninaisuuden kautta. Hoidamme hellästi tietoisuutemme siemeniä, ja kasvatamme niitä aikuisiksi tiloiksi.

Seuraavassa rakennan lyhyen kertauskurssin kokemustilojen draamalliseen maailmaan. En tee yhteenvetoani pelkästään  sinua varten, vaan myös itseäni varten. Peilaavasti kirjoittamalla jäsennän jatkuvasti tietoisuuttani. Se on minulle mietiskelyä, osa tietoisuustaitojani.

Aikaisemmin kutsuin osiamme minätiloiksi, mutta nykyään puhun tavallisesti vain ”osista” tai ”kokemustiloista“.  Ajattelen tunneälyn ja draamaälyn olevan melko lailla sama asia. Kun kehitämme draamallista älyä, kehitämme samalla yhteisöllisiä yliyksilöllisiä tunnetaitojamme.

MITÄ KOKEMUSTILAMME OVAT?

Kokemustilamme ovat mielemme osasysteemejä. Ne  pyrkivät järjestämään ajatuksiaan tiettyjen tunnetilojen, halujen ja ilmaisutapojen äärelle. Ne syntyvät elämässämme kohtaamiemme asioiden seuraamuksena, tilanteissa , joissa olemme joutuneet keksimään selviytymistapoja, ja olemme nähneet asian vain tästä hetkellisestä näkökulmasta käsin. Kokemustilamme ovat egomme osa, joka toimivat tavallisesti ikään kuin itsenäisesti, mieltämme halliten.  Aika usein, tietämättämme, epäajankohtaiset osamme pitävät näyttämöllämme monologejaan.

Suuri askel itsetuntemukseen on se, että opimme metakognitiivisia taitoja. Tällä tarkoitetaan sitä, että tulemme tietoiseksi erilaisista tiloistamme ja saavutamme yhä paremmin niiden ohjaukset.  Kun metakognitiiviset taitomme kehittyvät, tajuamme, että kokemustilojamme ei tarvitse vältellä eikä torjua. Sen sijaan, kun annamme niiden olla, sitä mitä ne ovat, hyväksyvästi läsnä ollen, alkavat osamme kypsyä. Esimerkiksi lapselliset osamme alkavat hyväksyvässä ilmapiirissä näyttää parhaita puoliaan, esimerkiksi ne saattavat antaa rikkaan mielikuvituksen käyttöömme. Lähes jokaisella osallamme on meille jotakin hyvää annettavaa.

sisakansi.indd

Meidän täytyy meditatiivisessa flow-tilassa,  ”luovassa psykodraamallisessa transsissa”, opetella tunnistamaan näytelmämme roolihahmot, kokemustilamme. Tarvitsemme  itsetuntemukseen myös tilaa, jota voi kutsua vaikka ohjaajatilaksi tai -valoksi. Jotta meistä voi kasvaa aidosti itseohjautuvia, täytyy meidän löytää ohjaajatilamme, se sisäinen viisautemme, joka pistää roolihahmot lempeään suhteeseen toinen toistensa kanssa.

Kaiken lähtökohta jälleen on: Hyväksyvä läsnäolo. Kun opimme olemaan läsnä hyväksyvästi omille lapsellisille, aikuisille, surullisille, iloisille ja nääntyneille ym. puolillemme, kasvaa meistä armollisempia myös muita kohtaan. Niin kauan kuin olemme ylimielisiä itseämme kohtaan, olemme myös ylimielisiä toisia ihmisiä kohtaan.

KAKSI ASKELTA ITSETUNTEMUKSEEN

Ensimmäinen askel omien osien tuntemukseen on itsensä juurruttaminen. Tämän voi tehdä Samatha meditaatioharjoituksin, mutta myös hiljentymällä esimerkiksi luonnon äärelle. Ja tietty tämän voi tehdä myös hypnoosissa. Kristitty voisi vaikka sanoa, että meidän täytyy oppia lepoon Jumalassa. Jotta voimme antautua itsellemme, täytyy meidän pysähtyä ja saavuttaa levollinen, keskittynyt mieli, jossa jotkut osat eivät yksipuolisilla ja kriittisillä kannanotoillaan dominoi meitä ja polje muita herkkiä osiamme jalkoihinsa.

Tämän jälkeen, suljettuamme häly itsemme  ulkopuolelle, on mahdollista ottaa toinen askel todelliseen minuuteemme. Voimme aloittaa luovan itsetutkiskelun, jota buddhalaisuudessa kutsutaan Vipassanaksi: Valitsemme jonkun kohteen, jota alamme tutkia luovasti peilaten.

Myös kristillisessä perinteessä on hienoja mietiskelytraditioita, joilla tätä samaa voi tehdä. Kristillisessä kirjallisuudessa on hieno helmi kirjoittaen tapahtuneesta itsetutkiskelumatkasta. Tämän vaelluksen sisätodellisuuteensa teki kattilanpaikkaaja Bunyan. Hän teki draamallisen matkan oman sisimpäänsä (Kristityn vaellus). Kristitty vaeltaja törmäsi mm. Taipuvaiseen, Itsepäiseen, Apuun, Maailmanviisaseen, Evankelistaan, Selittäjään ja Liukaskieliseen. Oman kirjottamisprosessini aloitin n. seitsemän vuotta sitten. Julkaisin sen kirjana ”Mielentilojen Treenikirja”. Itsetuntemusprosessissani avauduin kuudelletoista kokemustilalleni, tein itselleni näkyväksi mm. Rouva Otsarypyn, Epäilevän Tuomaan, Tiedemiehen, feminismiin taipuvaisen Simonen, luontoa rakastavan Mielikin jne.

ITSETUNTEMUS ON LUOVUUDELLA TUOTETTU MIELIKUVA MATKA

Toki tätä peilaustyötä voimme tehdä paitsi kirjoittaen, myös esimerkiksi terapeuttisien tanssin, musiikin ja kuvataiteen keinoin. Draama ja peilaava draamallinen kirjoittaminen, sopivat monille, mutta joku voi nauttia jostain muusta peilaamismenetelmästä enemmän. Mielikuvituksen avulla kuromme itsemme takaisin ruumiisiimme ja yhteisöömme.

Ehkä olet jo huomannut, kirjoittaminen on minulle kaikkein rakkain tapa harjoittaa tietoisuustaitoja. Joskus mietin, että osaisinko  enää elää ilman kirjoittamista, mistä olen tietty välillä huolissani. Entä sitten, jos dementoidun, mistä sitten ammennan rauhaa ja oivallusta elämääni? Mutta sitten palautan mieleni tähän hetkeen… Minulla on kaikki mitä tarvitsen tällä hetkellä. Minulla on mielenrauha ja oma luovuuteni, ja oma monipuolistuuteni, joka tarjoaa tilaisuuden yhä uusiille oivalluksille. Tässä olen, tässä luon ja tästä nautin. Olen löytänyt ääneni.

MITEN TEEMME SISÄISTÄ MATKAAMME TURVALLISESTI?

Kun olemme juurevasti läsnä omalle ruumiillemme ja sen sisätodellisuudellemme, tulevat kokemustilamme eli ”egomme osat” näkyviksi ihan vain automaattisesti. Jotta mietiskelymatkamme on turvallinen, täytyy persoonamme olla kehittynyt aikuisia vahvoja kokemustiloja. Joskus vasta keski-iässä näitä on riittävästi. Niin kauna kuin tällaisia osia ei ole, hyödymme valtavasti aikuisista viisaista ihmisistä ympärillämme. Heidän tukensa ja turvansa voi tuoda meille sen, mitä meistä itsestämme ei ole vielä löytynyt. On melkoisen harvinaista, että ihminen kasvaa täysin itseriitotiseksi. Olemmehan perustava laatuisesti sosiaalisia eläimiä.

HYVÄKSYVÄ LÄSNÄOLO ON EKUMENIAA

Jokainen meistä voi tehdä oman matkansa, vaelluksensa, omaan sisinpäänsä. Kristitty voi ottaa inspiraatiota hyvin myös hienoista länsimaisista viisausperinteistä, kristinuskon mystiikasta, mietikselytraditioista ja rukouksesta. Hänen ei välttämättä tarvitse maistaa buddhalaisuuden tai islamin hedelmiä, vaikka itse maistelen välillä mielusti niitäkin. Toisten hedelmien maistelu auttaa meitä vapautumaan dogmatisoitumisesta.

Ajattelen, että tämä henkisyydestä ja hengellisyydestä irrotetun mindfulnessin eli hyväksyvän läsnäolon vahvuus on siinä, että se on silta, jolla voimme ylittää erilaisia jäykkiä uskontojen välisiä rajoja. Se auttaa meitä oivaltamaan, että kaikkiin suuriin uskontoihin on sisäänkirjoitettuna rakkaus ja hyväksyvä läsnäolo. Se voi auttaa meitä kasvamaan aidosti ekumeeniseksi, jolloin kristittynä meille on tärkeitä rakkauden ja läsnäolon viestin vieminen ympäri maailmaa, eikä käännyttäminen omaan uskonnolliseen suuntaukseemme.  Henkisyyteen ei tulisi kuulua kilpailuhenkisyys muiden uskontojen kanssa. Itse tulkitsen Jeesuksen lähetyskäskyn niin, että hän halusi meidän kaikkien tekevän jokaisen maapallon ihmisen hyväksyvän rakkauden opetuslapseksi. Jos joku toinen löytää hyväksyvän läsnäolon ateismista,  islamista, hindulaisuudesta tai buddhalaisuudesta, suon sen hänelle.

Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona peruskurssi on Helsingissä 22.-23.8.2015.

LUETTAVAA:

Bessel van der Kolk, The Body Scores the Mind, Brain, Body and Mind in the Healing of Trauma, Penquin Books, 2014

Monika Sanford, Actualizing the Buddhanature with the Internal Systems Therapy Model, 2014

Kati Sarvela:  Sisäienn teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa Oy, 2013

Jan SKy:  Mielen monet puolet, Kuva ja Mieli, 2011

Neurotieteitä, terapiaa, teatteria ja politiikkaa

Edelleen jatkan van der Kolkin ajatusten peilaamista. Mitä enemmän luen kirjaa, sitä paremmalta tuntuu.  Tämän aion laittaa Sisäisen teatterini ”must”-lukemistoon. Hän jos joku, tuntuu olevan samassa tietoisuustaitojen ja terapeuttisen teatterin maailmassa kuin minäkin, ja se tietty se tuntuu hyvältä. Se, että tunnen epäluottamusta nykyistä ihmistä pirstonutta terveydenhoitojärjestelmää kohtaan, tulee hänen ajatteluunsa kautta minulle itsellekin entistä paremmin sannallistetuksi.

51taK8f2IsL._SY344_BO1,204,203,200_ (1)

Van der Kolk toteaa saman kuin minä, mutta selväsanaisemmin: Politiikkaa ei voi erottaa neurotieteistä ja terapiasta. Tämän päivän maailmassa hyvinvointiasi määrittelee van der Kolkin mukaan liian paljon, missä postinumerossa asut. Se merkkaa hänen mielestään enemmän kuin geneettinen perimäsi. Oma sosiaalinen taustasi määrittelee traumojesi ja niiden korjaamismahdollisuuksia. Köyhyys, työttömyys, yksinäisyys… näissä ympyröissä traumat viihtyvät.   Olemme perustavaa laatuisesti sosiaalisia eläimiä. Aivomme on luotu tekemään työtä ja leikkimään yhdessä toinen toistemme kanssa. Individualismille rakentunut kulttuurimme on ollut yhteisöllisesti terveyttämme tuhoavaa.

Van der Kolkin mukaan lääketieteellinen kulttuuri, psykiatria, on pikemminkin osa ongelmaa, kuin että se lievittäisi ihmisen pahoinvointia. Suurin osa psykiatreista työskentelee potilaittensa kanssa USA:ssa liukuhihnamaisesti. Heillä on tuskin viittätoista minuuttia aikaa potilaalle. Patenttiratkaisuna on lääkeresepti vaivaan kuin vaivaan ja viesti potilaalle on: ”Jätä ongelma meille, me hoidamme sen… älä käytä huumeita äläkä alkoholia, mutta syö mitä meillä on tarjottavana. ” Järjestelmän perinteinen hoitohenkilökunta tarjoaa tuskin mitään eväitä itsehoitoon ja siihen, että ihminen ottaisi ohjakset omasta terveydestään. Van der Kolk väittää, että nykyään kipulääkkeet tappavat USA:ssa enemmän ihmisiä kuin auto-onnettomuudet tai ampumiset.

Silloin kun ihminen löytää sisältään elämänsä merkityksellisyyden, hän muuttuu osaksi yhteisöänsä, eikä hänellä ole tämän jälkeen tarvetta huumeisiin eikä alkoholiin. Tällöin psyykelääkkeidenkin käyttö vähenee huomattavasti. Tärkein terveydenhoidollinen säästötoimenpide olisi antaa lapsille ja heidän vanhemmilleen kaikki tuki, jotta he läsnäolollaan kasvattaisivat nuoria, joilla on tietoisuus- ja tunnetaitoja. Keskeinen osa näitä taitoja on, että lapsen tunteita osataan peilata ja autetaan ihmistä saattamaan sisäistä kokemusta sanallisiksi tai taiteelliseksi uudeksi muodoksi. Koulutusjärjestelmämme on vieraannuttanut meidät omasta sisäisestä kokemuksestamme.

Se, että ihminen lähtee tutustumaan itseensä on siis paitsi terapeuttinen myös poliittinen teko. Jokainen meistä on kokenut enemmän tai vähemmän traumoja. Me emme kasva sopuun itsemme emmekä yhteisömme kanssa, ellemme tule ystäväksi oman ruumiimme tuntemusten kanssa. Ruumistaan irti oleva ihminen ei ole ihminen vaan hän on itsensä varjo. Valtava määrä ihmisiä ei tunne ruumistaan kodikseen. Jos jännittää tai pelottaa, elämme aina varpaisillamme ja ruumiimme on jatkuvassa stressitilassa. Vihaiset ihmiset elävät vihaisessa ruumissa. Syömishäiriöiset inhoavat ja vieroksuvat tavallisesti ruumistaan. Se on paitsi yhteisön eheyttä vahingoittavaa myös asianomaisen henkilön omaa terveyttä tuhoavaa.

Miten ihminen oppii tuntemaan sisäistä todellisuuttaan ja ruumiinsa tuntemuksia? Van der Kolk opettaa asiakkailleen kuuntelemaan ruumiinsa tuntemuksia ja auttaa heitä nimeämään tuntemuksiaan. Syvimmät tunteet meissä kun ovat aina ruumiillisia kokemuksia. Kannattaa tarkkailla paitsi oman mielen sisältöjä myös oman kehon asentoja, hengitystä ja sen liikettä. Van der Kolk tuo toistuvasti esiin teatterin rituaalisena parantamisen muotona.

Oman ruumiin kuuntelu voi van Kokin mukaan joskus aktivoida ”flashbackejä”. Menneet kokemuksemme aktivoituvat haamukokemuksina ruumiisamme, ja nämä kokemukset voivat olla joskus vapauttavia mutta myös pelottavia.  Kun emme ole sulattaneet menneitä traumojamme, saattavat ne uudelleen aktivoitua. Kukaan ei ole auttanut meitä turvallisesti ilmaisemaan ja antamaan muotoa tunnetiloillemme.  Olemme olleet aleksityminen kulttuuri.

Turvallisinta on kirjoittaa terapeuttisesti siten, että on mahdollisuus peilata mieleen nousevia tunnetiloja johonkin toiseen viisaaseen ja turvalliseen ihmiseen. Terapeuttinen ryhmä tai jokus jopa terapia on aloittelijalle hyvä ympäristö purkaa tunteita.   Van der Kolkin mukaan meille määrätään aivan liikaa lääkkeitä, jolla vaimennamme ruumiimme, joka haluaisi kiihkeästi kertoa omaa tarinaansa. Vaiennettu ruumiimme huutaa mielenterveysongelmin ja ruumiillisin sairauksin.

Van der Kolkin mukaan tavallinen tapa (minullekin nuoruudessa hyvin tuttu)tunnevammaiselle, on takertua traumoineen toiseen ihmiseen. Lapsuuden traumamme pistävät meidän janoamaan jopa addiktiivisesti toisen ihmisen fyysistä läheisyyttä. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että länsimainen romanttinen rakkauskuva, on traumatisoituneen ihmisen illuusio. Kun me olemme vieraantuneet itsestämme, ryhdymme roikkumaan toisessa ihmisessä.

Jotta voimme hyvin, on meidän löydettävä ruumiillisuutemme kautta kosketus psykologisiin sisäisiin tapahtumiimme. Meidän täytyy löytää kosketus sisäisyyteemme. Näin voimme jälleen kiinnittyä itseemme ja löytää kodin ruumistamme.  Ja mikä kummallisinta, kun hyväksyvästi tunnetilloillemme läsnäollen kiinnitymme itseemme, löydämme samalla oman merkityksellisyytemme osana yhteisöämme. Synkronoimme itsemme itseemme ja yhteisömme elämään. Yltiöindividualistinen kulttuuri, vain ulkonaisuuksiin keskittyvä valtaelämäntapa, vieraannutti meidät ruumistamme ja yhteisöistämme. Lähes kaikkia ongelmia on hoidettu yksilön ongelmina, vaikka parantavin rituaalein, teatterin tai musiikin keinoin, voimme virittää itseämme itseemme ja toinen toisimme, osaksi parantavaa yhteisöä.

Elämämme traumat vaikuttavat van der Kolkin mukaan mielikuvitukseemme.  Traumatisoituneen ihmisen mielikuvitus kuolee, ja sen mukana joustavuutemme katoaa. Van der Kolkin mukaan mielikuvitus on ehdottoman tärkeää, jos haluamme itsellemme elämänlaatua. Terapeuttisessa kirjoittamisessa flow-tilassa kuin myös hypnoosissa on tilaa mielikuvitukselle. Emme ratkaise läheskään aina järkemme avulla, vaan päästämällä irti siitä. Tämä mahdollistaa sisäisen todellisuuden lähestymisen symbolisella ja vertauskuvallisella tasolla. Sisäinen todellisuutemme on kummallinen, se ottaa vertauskuvalliset tai analogiset fiktiiviset tarinat todesta. On itse asiassa raadollista käsitellä menneisyyden kokemuksia vain ”faktoista” käsin. Sitä paitsi todellisuudessa aina kuin muistelemme jotain mennyttä asiaa, sammalla muokkaamme sitä uuden näköiseksi.

Van der Kolk kertoo esimerkin pojasta, joka todisti World Trade Centerin luhistumista. Poika pääsi pakoon paikalta juoksemalla. Hän näki pitkään jälkeenpäin silmissänsä ihmisiä, jotka hyppivät ulos ikkunoista. Taideterapeuttisesti hän prosessoi kuitenkin tapahtuman siten, että uusissa flow-tilassa  piirtämissään kuvissa ihmiset, ihmiset hyppäsivät tramboliineille. Tämä fiktio, ”umpivale” auttoi häntä vapautumaan menneisyyden kokemustaan. Hän muutti mielikuvituksellaan tapahtumia, ja lakkasi kiinnittymästä itseään tuhoavasti traumaattisiin mielikuviin. Hän kykeni luovuutensa avulla integroimaan itseään parantavasti menneisyyden kokemuksen. Kun et tätä luovaa työtä tee, jatkaavat kammottavat mielikuvasi sinun kiusaamistasi.

Teatterin taika on siinä, että sen symbolisella monitasoisella kielellä, voimme käsitellä kipeitäkin asioita meitä eheyttävästi.   Teatteri on eräs tärkeä rituaali, jolla voimme palauttaa itsellemme tarinat sekä peilaavaan ja leikilliseen ajattelun. Jatkamme sitä peilaustyötä, joka jokaisella meistä on jäänyt aina puuttelliseksi, enemmän tai vähemmän epätäydellisen vanhemmuuden takia.

Teatteri,se on ihmeellinen yli vuosituhansien elänyt laitos. Sen imaginaario voi antaa meille takaisin sen, mikä meillä on ollut lapsuudessa, mutta jonka olemme kadottaneet: Oman luovuuden ja kyvyn leikilliseen oppimiseen erilaisiin tiloihin samaistumisen kautta.

Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona koulutus on Helsingissä 22.-23.9.2014.

Tunneäly ja tietoinen läsnäolo

Minua on jo pitkään häirinnyt tämä sana hallinta-sana, jota mielestäni käytetään aivan liikaa meidän kulttuurissamme. Elämää ei voi minun mielestäni hallita. Yksi banaaninkuori väärässä paikassa voi muuttaa koko elämämme. Tunnetiloja ei voi myöskään hallita, vaan me voimme henkisestä kasvaa. Tämän jälkeen voimme yhä enemmän ohjata valinnoillamme, annammeko erilaisten tunnetilojemme hallita meitä. Otamme vastuun elämämme ohjauksesta. Ryhdymme tunnistamaan ja säätelemään erilaisia sisäisiä kokemustilojamme.

Kun sain aikoinaan melanoomadiagnoosini, en oppinut hallitsemaan kauhuani, enkä myöskään sitä voittanut. Sen sijaan opin hyväksyvästi läsnäollen ohjamaan sitä. Opin tuntemaan Melanomakukan, ja sen tunnistin sen mukanaan tuoman Kalma-Kallen. Kalma-Kalle kiusasi muuten minua jo joskus teini-ikäisenä paniikkikohtauksilla.

Mietin usein, että olemme olleet tunnekylmä kulttuuri, jossa meille ei ole opetettu tunneälyä. Meidät on opetettu siihen, että tunteita ei saa näyttää ja pahat ilkeät fiilikset täytyy torjua. Täytyy AINA käyttäytyä sivistyneesti.  Tämä sivistys ei kuitenkaan kasva tunteiden torjunnasta, siis siitä, mitä meille valitettavasti on äidinmaidossa juotettu.  Sen sijaan se kasvaa siitä, että teemme tunnetilamme itsellemme tutuiksi.

Tietoisuustaidot ovat keskeisin osa näitä tunnetaitoja. Luen näihin taitoihin paitsi hyväksyvän tietoisen läsnäolon myös sen, että opimme antamaan (taiteellista) muotoa tiloillemme. Opimme työstämään erilaisia tunnelatautuneita kokemustiloja, joita olemme omaksuneet elämämme varrella.

kirjat

Lähtökohta mielenrauhalle on hyväksyvä läsnäolo, se että juurrutamme itsemme: kykenemme meditaatioharjoitusten kautta yhä paremmin keskittämään huomiotamme haluamaamme kohteeseenMielemme tarvitsee rauhoittumisen kyetäkseen kehittämään tunneälyä, jota käytä kykenemme näkemään asiat yhä selkeämmin.

Tunteissa on kysymys energiasta. Kun meillä on tunteita, elämme. Väitän, että kun antaudumme mielen keskittämisharjoitusten jälkeen tunteillemme, avaamme tien aitoon elämään, jossa voimme toteuttaa luovuuttamme omalla ainutkertaisella tavallamme. Lakkaamme olemasta vain oppiamme toisten ihmisten klooniyritelmiä. 

Läpi elämän, päivästä päivään, koemme erilaisia tunnelatautuneita tiloja.Voi olla ärtymystä, kun kaikki ei mene niin kuin oli tarkoitus, voi olla vihaa, kun joku toimii moraalisesti mielestämme epäoikeudenmukaisesti, voi olla iloa, kun kaikki menee hyvin jne. Emme voi fyysisesti emmekä henkisesti hyvin, jos esimerkiksi viha täyttää joka päivä yksipuolisella näkökulmallaan mielennäyttämömme.

Meidän mielemme on päivästä toiseen erilaisten kokemustilojemme ihmeellinen ja kiehtova näyttämö. Kokemustilamme ja niiden tunteet ovat näytelmämme energiaa. Tunneälyä on se, että tunnistamme, mikä tiloistamme hallitsee tällä hetkellä näyttämöämme. Jatkuvasti improvisoituva näytelmämme on jumissa, silloin kun joku ikävä kokemustilamme kaappaa pitkäksi aikaa näytelmämme.

On tunneälyä sekin, se että osaamme toimia, silloin kun joku ikävä kokemustila meinaa monologillaan omia näyttämömme. Meidän ei tarvitse jäädä alakuloisen tai vihaa täynnä olevan tilamme vangiksi. Meidän ei tule myöskään sulkea väkisin tätä tilaa näyttämömme ulkopuolle. Joskus tarvitsemme ohjaajaksi kasvamiseen ulkopuolista apua (terapiaa tai terapeuttista ryhmää), mutta joskus voimme onnistua tässä hommassa ihan itse. Vie valtavasti energiaa yrittää pitää joku tiloistamme näyttämömme ulkopuolella. Tämän tilan energian saamme itsemme käyttöön, kun emme torju tilaamme.

Kutsumme  kaikenlaiset kokemustilamme näytelmäämme uteliaana tervetulleeksi! Kas, sieltä se taas saapuu, tämä alakuloinen ystäväni. Aistimme, havainnoimme ja tutkimme tilaa leikillisellä ja avoimella mielellä.Millaiselta se näyttää ja mitä se ajattelee maailmasta. Sitähän tämä Sisäinen teatteri onoman mielen erilaisten tunnetilojen tiedostamista ja leikillistä, tutkivaa, suhdetta niihin. Erilaiset kokemustilamme yhdessä auttavat meitä katsomaan asioita useammasta eri näkökulmasta. Ja kas, mitä enemmän tutkimme tilojamme, sitä paremmin ne alkavat tekemään yhteistyötä keskenään. Tilamme yhdistyvät, integroituvat, yhä paremmaksi tiimiksi.

Olin vuosia työuupumuksessa ja kärsin kroonisista unihäiriöistä. Kun muutin tämän elämääni kiusaavan alakulon rouva Otsarypyksi, ja tein sen näkyväksi sen muiden kavereiden kanssa, muuttui elämäni. Lakkasin torjumasta tunteitani vain tein niistä ystäviäni, ja aloin antaa sisäiselle kokemuksellinen muotoa kirjoittaen. Oikeastaan tämä nykyinen kirjoittaminen on jatkoa sille. En osaa elää enää ilman kirjoittamista. Kirjoittamisesta on tullut elämääni rikastuttava voima.

Sisäiset ystäväni ovat olleet tärkeitä yhteistyökumppaneitani myös syöpieni aikana, silloinkin, kun uusi vieras, Melanoomakukka tuli elämääni.

Elämme parhaillaan kulttuurissamme käännekohtaa, näin uskon. Tietoisuustaidot muuttavat lähi vuosikymmeninä koko elämäntapamme. Olemme siirtymässä kognitiivisesti jäykästä , ulkoista tietoa ylikorostavasta ajasta, luovempaan uuteen aikaan. Tässä kulttuurissa ihminen saa olla jälleen sisäinen. Hän ottaa asiantuntijuuden omasta kehomielestä itse itselleen.  

 
Luulen, että uusi aikamme tulee olemaan hauskempaa ja luovempaa, mutta vähemmän tuhlailevaa.  Jotta tähän päästään, tarvitaan paljon yhteistä hyvää tahtoa. Olemme  esimerkiksi puhuneet vuosikymmeniä potilaslähtöisestä hoitamisesta, mutta todellinen potilaslähtöisyys alkaa siitä, että ihminen itse ottaa vastuun omasta tietoisuudestaan, terveydestään ja käyttäytymisestään.  Tässä luovassa uudessa kulttuurissa asiantuntijat ovat yhä enemmän valmentajia ja opettajia, eivätkä he ratko ongelmiamme, esimerkiksi terveysongelmia, vaan ratkomme heidän avustuksellaan niitä ihan itse. 
 ++++++
Sisäinen teatteri koulutus Helsingissä 22.-23.8.204.

Mikä on traumatisoitumisen vastakohta? Tunne, kuuntele ja näe itsesi

Jatkan psykiatri Van deer Kolkin kirjan (The Body Keeps the Score) peilaamista.  Hänen kirjansa tuntuu olevan täysin linjassa Sisäisen teatterini kanssa, joten sitä on tietty minun ilo lukea. Minätilojen terapiasta kehittämäni kirjoitusmenetelmän opettelijoille tämä kirja on erinomainen oheislukemisto.  Suosittelen. Se on kirja traumatisoituneesta rikkinäisestä kulttuuristamme ja sen ihmisistä.

WP_20150213_002[1]

Van der Kolk tuo kirjassaan esille, kuinka tärkeää on oppia avoimesti kommunikoimaan omien eri puoliensa ja muiden ihmisten kanssa.  Hänen mukaansa traumatisoitumisen vastakohta on se että opimme kommunikoimaan avoimesti. Voidaksemme hyvin, meidän on tehtävä tutuksi tilamme vaikkapa terapiassa tai kirjoittaen.  Van der Kolk viittaa kirjallisuusterapiasta tutun Pennebakerin tutkimuksiin.  Ihminen alkaa voida paitsi henkisesti myös fyysisesti paremmin kun hän oppii ilmaisemaan tunteitaan. Sen voi tehdä terapiassa, mutta myös kirjoittaen.Tiedän monia henkilöitä, jotka ovat esimerkiksi avioerodraamaassa käyttäneet kirjoittamista terapeuttisesti. Useat ovat jopa lähettäneet omia tekstejään toisille kiusaksi!

Kirjoittaminen voi olla hieno, muita kunnioittava tapa tehdä itselleen itseä tutuksi. Yhteisöä eheyttävämpää voi olla se, ettei lähetä tekstejään asianomaiselle henkilölle.  Sen sijaan tektstiä ikävine asioineen voi vaikka symbolisesti polttaa tai haudata maahan. Mikä mielenkiintoisinta, joskus kirjoittaen voi tulla näkyväksi se sama kuin mikä tulee näkyväksi myös kehokielessämme. Tilamme ovat joskus jopa kuin pieniä ihmisiä sisällämme.

Erilaiset puolemme, jotka ovat syntyneet eri aikoina elämässämme, saattavat kirjoittaa jopa erilaisilla käsialoilla.  Van der Kolkin kirjassa on kuvia teksteistä, joissa yhtäkkiä kirjoituskäsiala muuttuu täysin.  Sisäisen teatterin kielellä sanon, että tällöin ihmisen hallitseva tila muuttuu. Itse kun suosin koneella kirjoittamista, tämä ei ole tullut näkyväksi.  Ilmiö on minulle, tietty, hypnoosista tuttu.  Hypnoosiperinteessä on esiintynyt automaattista kirjoittamista,  missä joskus on oletettu kuolleiden ihmisten puhuvan transsissa olevan kirjoittajan kautta.  Omasta mielestäni luontevampi selitys voisi olla, että ihmisen eri ikäiset puolet puhuvat hänen kauttaan.  Myös van der Kolk kiinnittää samaan huomionsa kuin minä, sekä kirjoittaen että hypnoosissa ihminen voi saavutta flow-tilan tai transsin, jossa ihminen kykenee sanoittmaan ruumiinsa kokemuksia.

Hypnoosissa tulee näkyväksi se, että eri kokemustilojemme kehon kieli ja ääni voivat olla tyystin erilaisia.  Kun lapsellinen puoli meitä puhuu transsissa, on sillä erilainen ryhti ja ääni kuin silloin kun aikuinen, kypsä osa meitä puhuu.  Terapeuttisessa taiteellisessa ilmaisussa näitä puolia voi hyödyntää.

Nämä osamme, puolemme, joita nykyään kutsun tavallisesti kokemustiloiksi,  ovat mielenkiintoisia siksi, että niillä voi olla erilaisia syntyhistorioita.  Tavallisimmin ne ovat opittuja käyttäytymismalleja ja ne voivat olla myös esimerkiksi sisäistettyjä toisia ihmisiä tai  toista tilaa suojelevia tiloja. Seuraava esimerkki on van der Kolkin kirjasta:

Sotilas näkee taistelussa oman ystävänsä räjähtävän kappaleiksi.  Jotta eloon jäänyt kykenee selviytymään arjesta, hän torjuu jatkuvasti pakokauhun ja äärimmäisen surun täyttämän tunnetilansa. Sitä suojelemaan syntyy aggressiivinen osa. Tämä vihainen osa suojelee tätä pakokauhuista tilaa.  Se aktivoituu normaalissa parisuhteissa pienistä ärsykkeistä.  Tämä aggressiivinen osa vilpittömästi luulee, tyttöystävän olevan syypää hänen vihaisiinsa tunteisiinsa.

On oikeastaan hassua, että yksittäiset osamme integroitumattomina (muista tiloista eristettyinä) pitävät omaksumaansa maailmankuvaa ainoana oikeana. Kun opimme tunnistamaan hallitsevia erilaisia tilojamme, opimme paremmin myös ohjaamaan niitä. Punomme itseämme kasaan. Siedämme tämän jälkeen paremmin maailman epävarmuutta ja monimerkityksellisyyttä. Lähtökohta tarinallisessa punomisessa on, että jokainen puolemme haluaa tulla huomioiduksi, hyväksytyksi ja  kuulluksi.

Nykyään hyvin monet terapiasuuntaukset ottavat lähtökohdakseen, että meitä on moneksi. Myös tietoisuustaidoissa voimme tulla tietoiseksi omista kokemustiloistamme.  Van der Kolk mainitsee kaksi minuutta, jotka ovat luonteeltaan erilaisia.  Ne ovat autobiografinen minuus, jolla on sanat. Se rakentaa tarinaa meistä. Meillä on myös sanaton, läsnä oleva minuus, joka ilmenee tässä hetkessä kehollisena kokemuksina ja sen tunteina.  Jotta me kasvamme kokonaisiksi, henkisesti ja fyysisesti hyvinvoiviksi ihmisiksi, täytyy meidän virittää nämä minuudet toinen toisiinsa. Meidän on opittava antaman sanallinen tai taiteellinen muoto kehomme sanattomille kokemuksille. Samalla yhdistämme herkät ja irrotetut puolemme osaksi kokonaisempaa itseämme. Sanoitamme itsellemme identiteettiämme kannattelevan tarinan. Joskus tarvitsemme tähän terapiaa, mutta paljon voimme tehdä myös ihan itse – opettelemalla tietoisuustaitoja; vaikkapa kirjoittamaan osiemme kanssa.

Tietoisuustaidot ovat silta, joka yhdistää idän ja lännen viisausperinteet.  Terapeuttinen viisaus voidaan yhdistää henkisiin viisausperinteisiin.  Länsimainen kulttuuri on ollut kummallinen. Meillä on ollut valtavasti tietoa ulkoisesta maailmasta, mutta edelleen lukemattomilta, pitkälle koulutetuiltakin ihmisiltä, voi puuttua täysin sisäisyys ja oman itsen kuuntelu.  Ei ihme, että meillä on niin paljon psykofyysistä pahoinvointia.   Traumatisoituneen ihmisen vastakohta on ihminen, joka kykenee täysillä olemaan läsnä sekä ulkoiselle että sisäiselle todellisuudelle.

Hyväksyvä läsnäolo on sitä, että opimme havainnoimaan läsnä olevasti paitsi ulkoista todellisuutta myös sisäistä todellisuuttamme ja sen kokemustiloja, ilman, että samaistumme tiloihimme.  Niin kauan kun kiellämme osiamme itsestämme, olemme sodassa itseämme vastaan.  Ja koska kokemustilamme ovat paitsi fysiologisia tiloja (vaikka adrenaliinia ja kortisolia), myös tunne- ja kognitiivisia sisältöjä (vihaa ja viha-ajatuksia), ovat ne myös silta sosiaalisen ruumiin ja mielen välillä. Nyt 2000-luvulla on aika koota pirstottu ihminen jälleen kokonaiseksi.

Yhteisöllisesti eheyttävää on se, että ihmisille opetetaan tietoisuustaitoja ja heille annetaan turvallinen, vakaa ympäristö, jotta he voivat esteettömästi ilmaista sisäistä kokemustaan.  Ei ole tietenkään tarkoituksenmukaista, että ihmiset purkavat tunteitaan esimerkiksi työpaikoilla kontroloimattomasti. Sen sijaan se voi tapahtua esimerkiksi tietoisuustaito-valmennuksen, työnohjauksen ja terapian avulla.

Tietokirjailija ja hypnoterapeutti Kati Sarvela vetää Sisäinen teatteri- kirjoittajatyöpajan Helsingissä 22.-23.8.2015. Kurssi on valmentava peruskurssi luovaan kirjoittamiseen tietoisuustaitona. Kurssi sopii kaikille ihmisille, joilla ei ole vakavia mielenterveysongelmia.  Hinta 250 euroa sis. alv 24 %.  

Lisätietoja:  esisuomi(at)gmail.com. 

LÄHTEITÄ:

Bessel van der Kolk, Body Keeps the Score – Brain, Mind and the Body in Healing Trauma, Penguin Books, 2014

Kati Sarvela, Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa Oy, 2013

Sisäinen teatteri on facebookissa. 

Teatteri on hyväksyvän läsnäolon pyhäkkö

Bessel Van deer Kolk kirjoittaa: “Meillä kaikilla on osamme. Juuri nyt eräs osani on sitä mieltä, että minun pitäisi ottaa päiväunet ja toinen osa minua haluaa jatkaa kirjoittamistaan. Eräs osa minua on loukkaantunut saamastani sähköpostista. Yksi osa suhtautuu tähän välinpitämättömästi, kun taas toinen osa minua haluaisi lähettää myrkyllisen vastauksen. Useimmat ihmiset, jotka tuntevat minut, ovat nähneet vahvan, aidon ja ärtyneen puoleni. Jotkut ovat nähneet myös pienen vihaisesti irvistävän koira-osani.”

Jotta meistä kasvaa joku ”some body” ruumiillinen inhimillinen ihminen, on meidän uskallettava kokea tunteemme. Meidän on kyettävä punomaan pirstoutunut rikkoutunut osiemme tarinamme eheäksi merkitykselliseksi kasvutarinaksi. Tällöin ei-kenestäkään kasvaa joku, ruumiillistunut ihminen. (Van deer Kolkin sanoin  No body grows to some body.)

Millä tavoin ihminen voi muuttaa kipeät, traumaattiset kokemuksensa osaksi elämäänsä kannattelevaa tarinaa, elämän eeposta. Van deer Kolkin mukaan rakkaus ja viha, aggressio ja antautuminen, lojaalisuus ja petos, ovat teatterin ainesta kuin myös trauman ainesta. Teatterissa emme torju tunteita, vaan olemme läsnä niille.  Teatterissa olemme läsnä koko elämän erilaisten tunnetilojen kirjolle.

Suuri osa tämän päivän ihmisistä on traumatisoituneita. Individualistinen elämäntapamme, jossa meidät on irrotettu ruumistamme, on pirstoutuneitten ihmisten elämäntapaa. Valtaelämäntavaksi on tullut traumatisoituneitten ihmisten elämäntapa,  se, että ihmiset pelkäävät tuntea syvästi. Kansalaiset ajattelevat, että kun tunteita ilmaisee, saattaa menettää kontrollin tunteen ja se pelottaa.

Teatterissa voi syleillä tunteita. Tämä vuosituhansi vanha laitos on hyväksyvän läsnäolon pyhäkkö. Siellä, mielennäyttämöllä voi antaa äänen tunteille. Voi samaistua rytmisesti erilaisiin tunnetiloihin ja erilaisiin rooleihin. Voimme yhdistää pirstoutuneen sisäisen kokemuksemme jälleen eheäksi.

51taK8f2IsL._SY344_BO1,204,203,200_ (1)

Van der Kolkin mukaan trauman ytimessä on se, että ihminen tuntee pirstoutuneen sisäisen kokemuksensa kautta itsensä Jumalan hylkäämäksi, irrotetuksi koko ihmisrodusta. Ihminen on hylätty ja erillinen yhteisöstään. Teatteri antaa meille kollektiivisesti mahdollisuuden kohdata inhimillisen elämän kokonaisuuden. Paul Griffin, joka opettaa teatteria lapsille, on sanonut: ”Teatteri pyörii petoksen, pahoinpitelyn ja tuhon ympräillä. Lapsille ei ole lainkaan vaikeata ymmärtää Learia, Othelloa, Macbethia tai Hamlettia, mitkä teemat pyörivät juuri näiden asioiden ympärillä.

Teatteri antaa ihmiselle tilaisuuden liittyä toinen toisiinsa yhteisöllisen inhimillisen kokemuksen kautta. Traumatisoituneet ihmiset pelkäävät yleensä konflikteja. He pelkäävät kontrollin menettämistä ja malttinsa menettämistä. Ristiriidat ovat teatterin ytimessä –  niin sisäiset ristiidat kuin ihmisten väliset ristiriidat, perheen ristiriidat, sosiaaliset ristiriidat ja niiden seuraukset.

sisakansi.indd

Traumassa on kyseessä se, että ihminen yrittää unohtaa kuinka peloissaan, vihoissaan tai avuton hän on. Teatteri on sitä, että annetaan ääni totuudelle ja kuljetaan syvä totuus yleisölle. Tämä vaatii sen, että löydät oman totuutesi, tutkit ja testaat sisäisiä kokemuksiasi siten, että voit luottaen itseesi. Uskallat tuoda ruumiisi tuottaman autenttiseen äänen näyttämöllesi.

Van der Kolkin mukaan, jotta teatterin tuoma oivallus on turvallista, on olennaista, että sisäistä kokemusta maistetaan pieninä paloina. Vähitellen punomme takaisin itsemme rytmiseksi osaksi yhteisöämme.

Toipuessamme traumoistamme, emme ole enää itsellemme ja muille näkymättömiä ihmisiä, vaan olemme jälleen osa yhteistä kollektiivista merkityksellistä ylihistoriallista draamaa. Tunnistamme erilaiset osamme, kokemustilamme, ja osaamme aistia, luokitella ja luovasti hyödyntää erilaisia tunnelatautuneita kokemustilojamme.

LUKEMISTA:

Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa Oy, 2013