Esipuhe

🚬

Isäni oli romani. Häntä en tavannut kuin kerran. Lähdin maalta maailmalle nuorukaisena. Vietin Helsingissä aikuisikäni suurehkon julkisivu-urakointiliikkeen ohjaimissa. Epilepsia pysäytti kiireen ja muutin takaisin kotiseudulle.

Tupakoinnan kanssa olen tuskaillut vuosikymmeniä turhaan. Lopettaminen on ollut tuskaisen vaikeaa.

Tällä postyymilla haluan ehkä vähän humoristisetikin tavoittaa ne jotka kamppailevat saman ongelman kanssa.

Erityiskiitokset haluan antaa Sisäisen teatterin vetäjälle Kati Sarvelalle, siitä että silmäni avautuivat. Kurssilla vannoin lopettavani sauhuttelun kuukauden kuluttua 12 henkilön edessä. Nyt peruminen on lopultakin mahdotonta.

Keijo Wääri

Forssassa 20.10.2017 

 

Hän kiipeää kolmanteen kerrokseen ähisten, keuhkot apua vaatien. Pysähtyy toiselle tasanteelle. Nojaa polviinsa ja miettii miksi ei ole hissiä?

Hän on jo iällä 70 lähes. Pakko istua hetkeksi. Kovaa tämä vajaakeuhkoisen elämä.

— Minkä takia ihmisille on luotu keuhkot?

— Elämä olisi elämisen arvoista ilman.

— Ihminen on eläin, mutta eihän eläimillä ole todettu keuhkosyöpää, tai kuka sen tietää.

Yläkerrasta avautuu ovi. Tapani tulee kireissä Niken verkkareissa ja ultravioletti lenkkareissa. Laiha kuin ruoto, lenkkeilyhullu.

— Mitäpä Jorma? Tarviitko apua? Ota kynkkään, niin vien sinut huoneeseesi.

— Itsekin pääsen. Tässä vaan vähän huilaan ja hengitystä tasoittelen.

— Mistä kivestää?

— Muka huomaa? Henkeen ottaa ja vituttaa. Ääni on Amstrongin. Onneksi polla pelaa.

— Mitä järkeä kessuttaa. Kuolema raapii persusta ja haisetkin kuin Amerin tehdas

— Nyt lähdet nihilisti. Oma on asiani. Pian 35 vuotta olen röökannut ja vasta nyt keuhkot huutaa hoosiannaa. En perkele lopeta. Et tiedä minkälainen nautinto on sytyttää aamun ensimmäinen rööki mukillisen kahvia jälkeen. Katsella puhallettuja savuympyröitä ja köhiä verenmakuisia ysköksiä. En lopeta ennenkuin suu on täynnä multaa.

—Ok. Omapa on murheesi. Joskus minäkin imin. Kerrasta lopetin. Puolikas malluaski jäi takan päälle, siinä se on vieläkin. Kyllä nyt kulkee vaikka maraton

Tapani harppoo ohitse kenguruna. Vetää vielä pari kertaa tossut vinkuen kerrokset alakerrasta yläkertaan hengästymättä.

Jorma kauhoo kaiteesta kiinni pitäen kontilleen ja siitä ylös. Yskäisee kerran. Katsoo käytävän lasista Tapanin erkanevaa selkää.

🚬
LÄÄKÄRISSÄ

🚬

Vastaanottovirkailija Alaloukusa

— Nimi

— Jorma Hipeli

— Sos.tunnus

— On

— Syy vastaanotolle tuloon

— Rintaan pistää ja vituttaa

— Istukaa odottamaan tohtori Latva-Karjanmaa ottaa vastaan n. tunnin kuluttua. Hän on tupakkatauolla.

Vastaaottohuoneen ovi avautuu. Tohtori Latva-Karjanmaa saapuu sankan savun seasta antamaan kättä. Huoneessa haisee Jymy. Latva-Karjanmaa sytyttää maissipiipun ja imee posket lommoten.

— Ja nimi oli

— Hipeli

— Taudin nimi

— Pirustako tiedän. Rintaan pistää ja vituttaa. Yskittää ja paskittaa. Joskunaan henki ei kulje kuin peräluukun kautta kiertäen.

— Vaatteet posi, sanoo tohtori

— Ai kaikki? Housut ja alusvaatteetkin?

— Kaikki

— Luuleeko tohtori hinttari, että minä tässä kellisillään kekkuloin?

— Rauhallisesti Hipeli. Minä olen tohtori ja aion selvittää oireiden syyn.

Hipeli riisuutuu ilkosilleen. Latva-Karjanmaa karistaa piipun perskat tuhkakuppiin ja ottaa stetoskoopin.

— Hengittäkää syvään ja pidättäkää hengitystä minuutin verran.

— Ei pysty karjuu Hipeli naama sinisenä

— Jaksaa, jaksaa, jaksaa. Selvä tapaus. Verikoetta ei tarvita. Kolmannen asteen keuhkosyöpä.

— Ei saatan ja juuri kun olin aikeissa lopettaa tupakan polton. Tai toisaalta olen lopettanut jo monta kertaa ennenkin.

— Lohdutukseksi sanon, että teillä on vielä n. kuukausi elinaikaa, joten lopettamien on turhaa, mutta nyt ulos, en halua tartuntaa.

Jorma tempoo vaatteet päälleen Jormaa myöden. Tempaisee menneessään oven kiinni saranat helisten. Päättää päättää päämäärän. Tupakoimattoman tulevaisuuden.

🚬
HYPNOOSI

🚬
Helsinkiläinen suggestoterapeutti Uusi-Luomalahti vastaanottaa Jorman Vallilan puutalossa. Hartiolle ulottuva tukka, hikinauha, leveälahkeiset housut, kukallinen paita , paljasjaloin.

— Mikä teidät ajoi tänne huumeluolaan?

— Ajattelin saavani apua tupakoinnin lopettamiseen tai edes vähentämiseen.

— Aletaan sitten hommiin. Pötkölleen divaanille

— Sattuuko se, minulla nääs on piikkikammo

— Mitään piikitystä. Avoin ja vastanottavainen mieli riittää.

— Hyvät sulle

— Hengittäkää syvään. Tyhjentäkää päänne. Älkää ajatelko mitään. Vaivutte suývään uneen, syvään uneen, syvään uneen…..

Puolen tunnin kuluttua

— Eikö jo olisi tupakkatauon paikka?

Uusiluoma-Lahti jatkaa mantraansa.

— Inhoat tupakka, inhoat sen hajua, inhoat hinta, inhoat, inhoat, inhoat

Istunto loppuu.

— 100 euroa sanoo hypnomies. Tuossa uusi vastaanottoaika

— Tyyristä on. Sillähän saa enemmän kuin kartongin.

— Ehkä kitulias henkesi on sen arvoinen

— Yrittää pittää, yrittää pittää, sanoo Jorma ja kaivan askin povarista

Jorman seuraavat viikot eivät olleet kaveruksia keskenään. Ensimmäisenä viikkona himot ylittivät tajunnan rajat. Hä vain tuijotti puolikasta Marlboroaskia, otti käteen, hiplasi kuin rakastaan, nuuhki ja pisti takaisin halveksivan katseen seuratessa.

Toisen hän viimein päätti aloittaa kuntoilun. Aluksi hitaasti kiiruhtamatta, kunnes jo kuukauden kuluttua huomasi pääsevänsä ylimpään kerrokseen kertaakaan huilimatta. Libidokin voimistui kuin nuorella sonnilla.

Eräänä syyskuulaana päivänä kadulla vastaan askelsi selkä hieman könössä, pitkiä sylkiä ruiskien tohtori Latva-Karjanluoma. Jorma tunnisti

— Sinä elät, sanoi Latva-Karjanluoma

— Näin voidaan sanoa, kävin juuri ilmoittautumassa Tukholman maratonille ensi kesänä. Entä itse?

— Kävin vastaanotolla, kolleega määräsi veríkokeeseen tuloksena kolmannen asteen keuhkosyöpä ja kuukausi elinaikaa. Köh, köh, köh

Latva-Karjanmaa jatkoi matkaansa, sytytti piippunsa.

Pari kuukauden kuluuttua lehdessä oli kuolinilmoitus. Rakas isämme ja isoisämme Kalervo Latva-Karjanmaa menehtyi vaikean sairauden murtamana. Kaipaamaan jäivät. Vaimo, 7 lasta, 16 lastenlasta ja 5 lastenlastenlasta.

🚬🚬🚬
Paljon poltit, perheen pilasit

    viimein piippusi kylmäksi jäi