Asiaa traumoista ja räjähtäneistä matkalaukuista

Professori Stephen Josephin ajatukset ovat osa uutta psykologista ajattelua ja siksi ne ovat varsin rohkeita, mutta samalla kannustavia ja toivoa tavallisille kansalaisille antavia.  Hän kun kyseenalaistaa koko jälkitraumaattisen stressihäiriö -diagnoosin. 

Josephin mielestä, se, että sisäinen maailmamme järkkyy trauman jälkeen, ja menee jopa kaaokseen, on täysin normaali elämän ilmiö.   Hän kirjoittaa:  Suurin osa psykologeista pitää jälkitraumaattista stressiä oireena tästä oireyhtymästä. Mutta kun katsomme tätä kognitiivista prosessia näkökulmasta, mitä se tekee meidän perusolettamuksille maailmasta, voimme ymmärtää stressin pikemmin sopeutumisprosessina kuin minkäänlaisena oireena jostain oireyhtymästä.” Trauman jälkeen joudumme uudistamaan sisäistä uskomustemme maailmaa.

WP_20150808_007[1]

Kuten edellisestä blogista kävi ilmi, Joseph käyttää kirjassaan toistuvasti eheyttäviä vertauskuvia.  Ne ovatkin keskeinen tapa työstää traumoja. Eräs hänen käyttämänsä metafora on matkalaukku.

Kun trauma tapahtuu (aivoero/väkivalta/onnettomuus/vakava sairausdiagnoosi jne.) seurauksena on matkalaukkumme räjähtäminen auki, ja kaikki vaatteemme menevät täydelliseen epäjärjestykseen. Se mitä traumatisoitunut ihminen usein aluksi tekee, on se, että hän yrittää  nopeasti sulloa vaatteet takaisin laukkuun pinkeään pakettiin.  Seurauksena on se, että aina kun joku ulkoinen tapahtuma muistuttaa meitä menneestä, matkalaukku pamahtaa heti auki, ja tunnevyöry valtaa mielemme.  Se mitä meidän tulisi tehdä, on katsoa vaatteet läpi, ja pakata ne täysin uuteen järjestykseen.  Voimme siirtää muutaman vanhan vaatekappaleen nätisti kaappiin, ja ottaa mukaan pari uutta. Kas, mitä parempaan järjestykseen laukku onnistutaan saamaan, sitä paremmin se pysyy kiinni. Joskus saattaa koko vaatevarasto tulla uusituksi. Uuden järjestyksen jälkeen menneisyydestä muistuttavat tilanteet eivät laukaise enää meissä ahdistavaa tunnevyöryä.

Sisäisen teatterin näkökulmasta Joseph tuo esille kaksi mielenkiintoista tapaa, jolla ihminen prosessoi menneitä.  Traumatisoituneelle on tyypillistä se, että hän voi puuduttaa itsensä, kylmettää itsensä kaikille tunteilleen.  Toinen selviytymisyritys on se, että ihminen alkaa vatvomaan asioita.  Tämä on ollut itselleni tyypillistä omien traumojeni aikoina (mm. kaksi avioeroa ja kaksi syöpädiagnoosia).   Vatvominen on selviytymisyritys. On tärkeää erottaa kaksi Josephin mainitsemaa tapaa vatvoa asioita, joita hän kutsuu peilaavaksi vatvomiseksi  (reflective rumination) ja  hautovaksi vatvomiseksi (brooding rumination).

Varmaan arvaatte kumpaa minä nuorempana, kolmen neljänkympin ikäisenä, traumojeni kanssa tein.  Minä vatvoin vuosia epäonnistumisiani  hautoen.  Sitä tapahtui erityisesti öiseen aikaan.  Tällä nykyisellä tietämykselläni on varsin helppoa tajuta, että kysymyksessä oli huono selvitymisstrategia.  Minun oli muutettava hautova vatvominen peilaavaksi vatvomiseksi.

Kun hypnoterapiasta sain eväät omaan peilaavan prosessiini, alkoi kaikki sitten sujua.  Tein sisäisestä kokemusmaailmastani näkyväksi Sisäisenä teatterina kuusitoista eri tilaa, eri puoltani.  Niiden kanssa sitten pohdin elämääni monelta eri kanteilta, myös leikillisistä tarinallisista ja vertauskuvallisista näkökulmista.  Muutin hautovan vatvomiseni peilaavaksi vatomiseksi. Kuten Stephen Joseph sanoo: “(Traumojen yhteydessä) akkommondaatio, asioiden yhteen sovittaminen, tarvitsee peilaavaa hautomista, sitä että ihminen jatkuvasti yrittää katsoa maailmaa uudella tavalla!  Prosessi voi olla kivulias ja vaativa, mutta kun onnistumme siinä, tuskalliset tunteemme eivät enää pursua ulos matkalaukustamme.”  Peilaavaa vatvomista itse pidän tärkeänä tietoisuustaitona!

Josephin mukaan on terapian lisäksi paljon itsehoidollisia menetelmiä, joita voit käyttää matkalaukkusi uudelleen pakkaamiseen.  Hän mainitsee mm. luovan kirjoittamisen. On idealistista kuvitella, että kaikki ihmiset traumojensa jälkeen aina pääsisivät terapiaan.  Jokaisella kun on eri elämämme vaiheissa traumaattisia kokemuksia. Itse suosittelen, että aloitat joko terapiassa tai taideterapeuttisessa ryhmässä, joissa voit turvallisesti saattaa alkuun oman peilaavan vatvomisesi.

Jos asiantuntija apu ei ole mahdollinen, voit toki kokeilla käsitellä traumojasi sitä ihan itsekin itsehoito-oppaitten avulla, mutta helpompaa ja turvallisempaa on tehdä se muiden ihmisten kanssa kasvotusten.  Yksin traumaprosessiasi läpi käydessäsi on tärkeää, että sinulla on vähintäänkin turvallisia aikuisia ihmissuhteita ympärilläsi,  koska kipeitä tunteita voi tunkea ulos matkalaukustasi.  On riski, että uudelleen traumatisoidumme, mikäli emme koe turvaa ahdistavien tunteittemme purkautuessa.

Vaikka uudelleen traumatisoitumisen riski on todellinen, meidän ei pidä liioitella sitä. Pelon lietsominen on eräs (asiantuntija)vallan käytön muoto. Kuinka paljon pahaa oloa ja ahdistusta tuottaa se, että medikalisoimme ongelmiamme sairauksiksi, ja traumamme jäävät siksi käsittelemättä.  Meidät on opetettu turvautumaan asiantuntijoihin ja vähättelemme ihmisen omia parantavia voimavaroja. Stephen Joseph korostaa kirjassaan, että jotta ihminen paranee traumastansa, tätytyy hänen löytää itsestään se aktiivinen puoli, joka lähtee ottamaan vastuun oman elämän perusolettamusten tuulettamisesta ja uuden tarinan rakentamisesta. Hän korostaa ihmisen luontaista itseohjautuvuutta.

Käsittelemättömät traumat ajavat meitä addiktioihin ja nostavat itsemurhariskiämme. On tosi vaarallista, että asiantuntija avun puutteessa traumamme jäävät käsittelemättä!  Kyllä olisi fantastista, kun kaikki pääsisivät terapiaan, aina kun he sitä tarvitsisivat.  On kuitenkin idealistista kuvitella, että tällainen kulttuuri voisi olla olemassa.  Siksi meidän täytyy ryhtyä auttamaan toinen toisiamme uusin tavoin.  Vahvan tehtävä on tukea heikkoa.

Harvalla edes käytännössä taloudellista mahdollisuutta mennä terapiaan.  Tällä hetkellähän meillä parhaillaan romutetaan perusterveydenhuoltoa, sieltä viedään koko ajan rahaa pois. Terapiasta on tulossa yhä enemmän eliitin yksinoikeus. Siksi kannattaa ryhtyä kehittämään omaa traumatietoisuutta ja itsehoidollisia tietoisuustaitoja. Kukaan meistä kun ei kasva elämässä ilman traumojen tuottamaa kärsimystä.

Kun asiantuntijoita ei riitä hoitamaan meitä, on paras ryhtyä itse hoitamaan itseä. Traumatyökirjoja alkaa olla nettikirjakaupoissa  pilvin pimeinValitettavasti ne ovat jota kuinkin kaikki englanninkielisiä. Tarjolla on myös erilaisia kansalaisopistojen ja vertaistukiryhmien parantavia mindfulness, jooga, EFT, NLP  ym. luovia  terapeuttisia ryhmiä. Vakavissa traumoissa kannattaa yrittää tehdä kaikki mahdollinen terapian saamiseksi.   

Sisäinen teatteri naamakirjassa.

LÄHTEET:

Joseph, Stephen. What Doesn’t Kill Us: A guide to overcoming adversity and moving forward (p. 111). Little, Brown Book Group. Kindle Edition.
Sarvela, Kati,  Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa oy, 2013

Kun mummon antama maljakko hajoaa palasiksi… Mistä apua?

Kuvittele, että tipautat rakastamasi mummovainaan kukkamaljakon hyllyltä lattialta.  Se hajoaa kymmeniksi palasiksi.  Mitä teet?  Liimaatko maljakon kokoon vai kokoatko ehkä sen palasista uuden muistorikkaan ja värikkään taidoteoksen?

Jokaisella meistä on suurempia ja pienempiä kriisejä eri elämänvaiheissa. Kun vastoinkäyminen, vaikkapa vakava sairaus tai avioero iskee, vanha maailmankuvamme menee yleensä suurimmiksi tai pienemmiksi palasiksi.   Jotkut ihmiset kokoavat maljakkonsa samannäköiseksi kuin se oli ennen vastoinkäymistä.  Se tuntuu monesta näennäisesti helpoimmalta ratkaisulta. He liimaavat vaasinsa ja  jatkavat kärsimyksensä jälkeen elämäänsä samaan tapaan kuin ennen maljakon putoamista. Valitettavasti liimattu maljakko ei ole yhtä vahva kuin se oli ennen liimaamista.  Pienikin töytäisy saattaa hajottaa sen nyt helpommin uudestaan pieniksi kappaleiksi.  Ne ihmiset, jotka hyväksyvät maljakkonsa pirstoutumisen ja osaavat kasata siitä luovasti jotakin uutta, ovat Stephen Josephin mukaan sopeutuvaisempia ja joustavampia:  He kykenevät uusissa tilanteissa jälkitraumaattiseen kasvuun; avautumaan uusille arvoille ja uskomuksille rakentuville tavoille olla ja elää.

what-doesnt-kill-us-uk

Tämä ensimmäinen, joka kasaa majakkonsa entisen laiseksi,  assimiloi eli omaksuu  kriisinsä  muistot, osaksi vanhaa identiteettitarinaansa.  Jälkimmäinen puolestaan akkomondoi eli luovasti yhdistää vanhaa ja uutta.  Huonoin vaihtoehto on kolmas, se, että hutasemme nopeasti palat satunnaiseen alitajuntamme ohjaamaan sekavaan uuteen järjestykseen. (Esimerkiksi muutamme uskomuksemme siitä, että maailma on turvallinen paikka elää nopeasti sellaiseksi, että oli tilanne mikä oli, maailma on vaarallinen paikka elää).

Tämä “mummon rikki mennyt vaasi” vertauskuva on Stephen Jospehin kirjasta “What Doesn’t Kill Us”. Kaikilla meillä on professori Stephen Josephin mukaan luontainen kyky ja tarve kokemukselliseen trauman jälkeiseen henkiseen kasvuuun.  Olemme kuin erilaisia puita, joille on mahdollista selvitä vaurioista, hirven riipimisestä, jänisten jyrsimisistä  ja myrskyistä huolimatta, erinäköisiksi kauniiksi puiksi.   Myrskyjen tuiveruksessa identiteettitarinamme voi muuttaa rajustikin muotoaan ja  vahvistua sairauden tai muun vastoinkäymisen tuottamassa kriisistä.  Tämän tapahtuessa joskus vanha elämäntapamme menettää merkitystään ja syntyy uutta elämäntapaa uusilla uskomuksilla.

Jälkitraumaattisesta stressistä kärsivä henkilö on kyvytön rakentamaan elämästään eheää kokonaisuutta – tarinaa.  Uskomuksemme ovat säilöttyjä alitajuntaamme, joka on kuin varasto takapihallamme.  Vakavassa elämän traumassa kärsimyksemme räjäyttää uskomusvarastomme, ja huomaame, että koko vanha maailmankuvamme on tuusannuuskana. Olemme tyhjän päällä ja pahimmilaan millään ei näytä olevan enää mitään merkitystä.

Trauma on normaali tapahtuma elämänkaaressamme.  Posttraumaattinen stressi ei ole mikään sairaus, vaan se on välitila, jossa yritämme saada järkeä tapahtumalle, joka on täysin vastoin vanhaa uskomusjärjestelmiämme.  Järkeä tarinaamme saamme, kun löydämme itsestämme muistojemme ohjauskykyä ja voimavaroja uudenlaisen uskomustarinan rakentamiseen. Uuteen oivallukseen tarvitsemme vertauskuvallisen ajattelumme kehittämistä. Tarinallinen ohjauskykymme lisääntyy joskus terapian, mutta myös tietoisuustaitojemme kehittymisen käutta.  Opimme metakognitiivisten taitojemme avulla ohjaamaan luovasti tietoisuuttamme ja oman elämme kasvutarinaa.

Vaikka tiedämme, että Suomessa kymmenettuhannet ihmiset sairastuvat vuoden aikana sydänsairauksiin ja syöpään, monella on uskomus ennen sairastumistaan, ettei sairaus tai muu epäonni tule minun kohdalleni. Kun tämä uskomus rikkoutuu, joudumme muiden rikkinäisiä maljakkojaan kasaavien kanssa samalle hihnalle.  Me joudumme harjoittelemaan luovimista erilaisten vanhojen ja uusien uskomustemme keskellä.

Vaikeista traumoista selvinneet ihmiset ovat Josephin mukaan tavallisesti hyviä opettajia.  Kriisi voi olla mahdollisuus kasvuun.  Haavoittunut tarinankertoja, henkilö joka on osannut koota omat sirpaleensa, voi olla toiselle ihmiselle hyvä opas ja kanssakulkija. Tähän perustuu vertaistuen voima.

Kriisikokemuksen omaksuminen osaksi vanhaa tarinaa voi olla Josephin mukaan usein näennäisesti helpompi vaihtoehto kuin vanhan tarinan hajoittaminen, ja kokonaan uudenlaisen elämää kannattelevan tarinan rakentaminen.   Mikäli haluamme hyvin rakennetun ja toimivan elämän, täytyy meidän avautua sille mahdollisuudelle, että tarpeen tullen osaamme ottaa vastaan kokonaan uuden arvo- ja uskomusjärjestelmän toiminnalle. Avaamme uuden hallitsevan kokemustilan elämäämme. Se voi radikaalisti muuttaa elämän tarinaamme ja sen mukana koko elämän asennettamme.  Uuden kokemustilan kautta  uusiutuvat elämisemme peruskivet.

Uuden mosaiikiteoksen  rakentaminen sirpaleista on työläs ja vaativa prosessi, mutta se on tavallisesti hyvin palkitseva.  Toisaalta, jos taideteos taas hajoaa, tiedämme, että meillä on voimavaroja, joilla voimme jälleen luovasti rakentaa paloista uutta taideteosta. Löydämme itestämme tarinankertojan, tietoisuutemme ohjaajan. Kun olemme kriisin jälkeen pirstottuja palasiksi, kokemustilamme, mielemme eri osat, on mahdollista johdatella tanssiin, joka edesauttaa uuden värikkään ja kauniin tarinan kasaamista.  Tämä työ ei ole vain järkemme työtä, vaan se on hyväksyvän tietoisen läsnäolon, luovien puoliemme ja järkevien puoliemme yhteinen tanssi.

Kärsimys kuuluu normaalina normaalin ihmisen elämään. Jokainen meistä saa osakseen enemmän tai vähemmän kärsimystä. Näemme sen mm. avioerotilastoissa (rikotut unelmat), sairastavuudessa ja globaalisti sodissa ja pakolaisvirroissa. Toki olisi ihanaa, jos maailmassa ei olisi lainkaan kärsimystä. Tämä on kovin epärealistinen uskomus. On elämän halventamista kuvitella, että  kriisi ja vastoinkäymistä seuraava jälkitraumaattinen stressi olisi jokin sairaus. Sen sijaan se on aktiivista aivojemme merkitysten ja uskomusten uudelleen järjestelytyötä.

Se, mitä me tarvitsemme yhä enemmän tämän päivän elämäntavassamme, on tietoisuustaitoja ja  traumatietoisuutta.  Ihmisille on annettava yhä enemmän eväitä siihen, että he kykenevät tiedostamaan omat kulttuuriset uskomuksensa. He tulevat samalla tietoiseksi historiallisista erilaisista kokemustiloistaan ja niiden erilaisista vertauskuvista.  Tämän jälkeen on mahdollista, että kansalaiset kykenevät yhä taitavammin kasaamaan rikki menneitä vaasejaan.

Hyvän lähtökohdan traumojensa käsittelyyn ihminen saa, kun hän saa vanhempien hyväksyvän läsnäolon. Tämä luo perusturvaa elämään myös vaikeiden tilanteiden ja haasteiden edessä. Koska tämä on toistaiseksi, ehkä aina, vain toiveajattelua (vanhemmuutemme on aina enemmän tai vähemmän epätäydellistä),  jo peruskoulutuksessamme tulisi korostua tietoisuustaidot. Näihin luen myös luovat tavat ilmaista omaa sisäistä kokemustaan esimerkiksi psykodraamalliset harjoitusten, terapeuttisen tanssin, voimaannuttavan valokuvan ja luovan kirjoittamisen keinoin (esim. Sisäinen teatteri).

On mahdottomuus, että kaikki terapiasta hyötyvät voisivat päästä terapiaan, siksi tarvitsemme yhä enemmän koulutukseemme ja yhteisölliseen arkeen luovia terapeuttisia ryhmiä sekä itsehoidollisia menetelmiä. Ja jälleen kerran; tarvitsemme arkeemme läsnäolon taitoja.  Tarvitsemme mukavia läsnä olevia työtovereita, naapureita, kauppiaita, lääkäreitä, apteekkareita, mummoja, pappoja, bussikuskeja jne.  Nykyinen älypäitten kulttuuri, on dissosioituneitten ihmisten elämäntapaa.  Tarinamme kohtaavat vähemmän kuin aikaisemmin. Harva on läsnä toinen toisillensa ja vielä harvempi itselleen. Tietoisuustaitojen avulla, löytmällä läsnä oloa ja uusia tarinoita elämäämme, saaisimme katkaistua yhä nousevat terveys- ja sosiaalikulut.

Ilman tietoisuustaitoja, emme kasva hyvää elämää rakentavina tarinankertojina. Posttraumaattinen kasvu syntyy, kun otamme itse vastuun identiteettitarinastamme, elämäämme kannattelevasta eepoksesta. Tätä työtä voimme tehdä monin eri tavoin: Opimme tulkitsemaan uudestaan merkityksiä ja leikkimään tunnetiloillamme, osaamme hakea  apua ristiriitaisen kokemuksemme käsittelyyn, löydämme kärsimyksellemme henkisiä tai hengellisiä merkityksiä ja oloamme parantavia rituaaleja,   kuuntelemme ruumistamme, liikumme, hoivaamme itseämme,  lakkaamme syyttämästä itseämme ja hyväksymme kaiken elämän epävarmuuden ja ennakoimattomuuden. ‘Jokaisen ihmisen hyvää elämää kannatteleva tarina on erilainen ja se riippuu ympäröivästä kulttuuristamme.

Kaikkein tärkeimpänä selvitymisstrategiana kriiseissä Joseph pitää tunneälyä. Itse sijoitan tämän tunneälymme osaksi tietoisuustaitoja.

Tunneälyä osana tietoisuustaitoja voi kuvata seuraavasti:

1)  Opimme aistimaan tunteitamme.
2)  Opimme tavoittamaan ja tuottamaan tunnetiloja generaattoreiksi uuden ajatusten luomiseen.
3) Ymmärrämme tunteita ja tunnetilojamme.
4) Kykenemme säätelemään tunnetilojamme siten, että ne lisäävät tunnetaitoja ja älyllistä kehitystämme.

Oikeastaan aika hauska huomata, että näitä tunneälyyn liittyviä asioita juuri Sisäisessä teatterissa tavoitellaan. Sen menetelmin harjoittelemme kuuntelemaan, ymmärtämään  ja nimeämään leikillisesti tunnetilojamme, jonka jälkeen pystymme käyttämään niitä luovasti hyväksi myös omassa älyllisessä ja tunnetaitokehityksessämme.  Opimme mietiskelyä ja sen mukana joustavuutta.  Emme katso maailmaa vain yhdestä tai muutamasta jäykästä näkökulmasta käsin.

Nimeämällä omat kokemustilamme ja saattamalla ne yhteiseen tanssiin, on eräs luova tapa luoda uutta mosaiikkia sirpaleistamme.  On toki monia muita luovia menetelmiä, jotka auttavat meitä itsemme kokoamistyössä.  Tulevaisuus on tiedostavien tarinankertojien, heidän, jotka kykenevät olemaan tietoisesti ja hyväksyvästi läsnä paitsi itselleen, myös muille ihmisille ja koko luomakunnalle.

Amen.

Kuinka luoda uutta tietoisuutta arjessamme?

Perustavaa laatuinen syvällinen oivallus sekä idän että lännen filosofioissa on “Tunne itsesi.”  Kun tutustumme itseemme itsetutkiskelun, metakognitiivisen ajattelun ja oman ajattelun ajattelun kautta, luomme uutta kokemusta.  Tällä laajennamme tietoisuuttamme arkisessa jokapäiväisessä ajattelussamme. Uusi tietoisuus on enemmän kuin vain mytologinen tai runollinen vertauskuva korkeammasta tietoisuudesta.  Sillä on pohja modernissa RNA ja DNA biologissa ja geenien koodiekielessä. – Ernest Lawrence Rossi

Olen vuosia lueskellut silloin tällöin hypnoterapeutti Ernest Lawrence Rossin kirjoja ja artikkeleita.  Hän on mm. avannut minulle tilasidonnaista muistia:  Muistamme paremmin asioita ,kun kehomielemme on samassa tilassa kuin itse muisto.  Myös esimerkiksi haju voi aktivoida meissä menneisyyden tiloja. Nyt törmäsin mielenkiintoiseen kirjaan, joka on hänen ja hänen vaimonsa Kathryn Lane Rossin yhteistyötä.  Hän on psykoterapeutti, joka on paneutunut luoviin prosesseihin, joogaan, tietoisuuteen ja valaistumiseen.  Molemmat heistä näyttävät olevan kytköksissä Milton Eriksoniin, amerikkalaiseen lyhytterpioiden ja hypnoosin keskeiseen vaikuttajahahmoon.

Seuraavassa pohdinnassa tulee joillekin lukijoille ehkä vaikeitakin käsitteitä.  Tiedän, että kieleni on joskus haastavaa ymmärtää.  Kun uusia käsitteitä oppii, on hankala aina avata jokainen käsite arjen yksinkertaiselle kielelle.  Eli kysyäkin minulta voi, jos jokin asia ei tule ymmärretyksi. Yritän kuitenkin kirjoittaa asioista mahdollisimman yksinkertaisesti.

41hVjlRlOaL._SX384_BO1,204,203,200_
Kirjan mukaan suuri osa meistä kokee nk. tapulikokemuksia tai mystisiä kokemuksia jossain elämänsä vaiheessa.  Itselleni nämä levollisuuden ja laajentuneen tietoisuuden hetkelliset kokemukset ovat tuttuja luovista prosesseista ja luontokokemuksista.  Jotkut kutsuvat näitä hetkiä Jumalan toiminnaksi meissä, toiset valaistumisen hetkiksi. Jotkut joksikin muuksi, kuten tapulikokemuksiksi. Mystiset kokemukset ovat saaneet tavallisesti Rossin mukaan ihmiskunnan historiassa henkisen tai hengellisen sävyn.

Arvostamani akateemikko Lauri Rauhala joskus sanoi, että jos joku tiedemies ei kykene saavuttamaan elämässään pyhyyden kokemusta, se on hänen asiansa. Tällaisella ihmisellä ei ole oikeutta kieltää muilta elämän pyhää ulottuvuutta. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä hänen kanssan.  En voi olla ylpeä sellaisesta elämäntavasta, jossa elämän pyhyyden kokemukset leikataan olemattomaksi, siksi etteivät ne mahdu reduktiiviseen materialistiseen maailmankatsomukseen. Onneksi epigenetiikka ja psykoneuroimmunologia romuttavat tällä hetkellä kovaa vauhtia vanhoja kapeita käsityksiä todellisuudesta.

Luovat  prosessit ja niiden joskus tuottamat tapulikokemukset  edistävät Rossien mukaan eheytymistämme (healing). Kirjassa puhutaan siitä, kuinka mielen ja ruumiin kommunikaatio on elämän prosessien koordinoimista.  Kun itse aktiivisesti tietoisuustaitojen avulla hyödynnämme muuntuneita tajunnantilojamme ja mielikuvituksemme mahdollisuuksia taitavasti, voimme vaikuttaa paitsi psyykkiseen ruumiiseemme, voimme aktivoida myös parantavia geenejämme. Voimme mielellämme liikuttaa molekyylejämme.  Tämä tapahtuu Rossien mukaan hyödyntäen yliverkostoja, “übernetworks“, jotka muodostuvat verkostoista.  Kokemustilojemme kielellä sanon saman siten, että hyödynnämme kehittyneitä ja  yhdistyneitä metakokemustilojamme muiden dissosioituneiden erkaantuneidentilojemme koordinoimiseen. Liitämme esimerkiksi trauman tai stressin vuoksi karanneet osamme eli kokemustilamme osaksi kehotietoisuuttamme.  Tätä voi tehdä terapian keinoin, mutta monessa tapauksessa myös itse, meditaation ja luovien terapeuttisten ilmaisutapojen (tietoisuustaitojen) keinoin.

Normaali lepoaktiviteettirytmimme säätelee optimaalista eheytymistämme eli tilojemme, minämme osien,  integraatiota.  Monet fyysiset sairaudet, psykosomaattinen pahoinvointi, ikääntymisprosessi, psyykkiset patologiset prosessit, kuten traumojen ja stressin seurauksena tapahtunut dissosiaatio pirstoo yliverkostomme tasapainoon pyrkivää järjestelmäämme. Emme kiireisessä elämäntavassamme anna tilaa normaalille tietoisuutemme eheytymiselle, joka viihtyy olosuhteissa, jotka kunnioittavat lepoaktiviteettirytmiämme (n. 1,52 h).  Rossi kutsuu tätä rytmiä ultraradiaanirytmiksi.

Sosiaalinen patologia, kuten esim, sodat, johtuvat yliverkostojen hajoamista kansallisella poliittisella tasolla. Jotta ääriliikkeet, “dissosioituneet yhteisöt”,  voidaan integroida osaksi yhteisöllistä metatietoisuutta tarvitaan vastakkaisasettelun sijaan taloudellista tasa-arvoa, hyväksyvää läsnäoloa ja koulutusta, jossa ihmisiä autetaan eheyttämään ja hyödyntämäänn omia tietoisuuden verkostojaan.  Jotta tämä on mahdollista, täytyisi tietty kansalaisella olla perustoimeentulo turvattu.  Tässäkin asiassa pätee Maslowin tarvehierarkia.

Kognitio, metakognitio, itsen tiedostaminen, korkeampi tietoisuus, meditaatio, psykoterapia ja hypnoosi ovat Rossien mukaan oman itsen luomia kokemuksia, joissa harjoitetaan yliverkoston optimoimista uuden tietoisuuden luomisessa.  Voimme hyödyntää kokemustilojamme uuteen syvälliseen oivallukseen.  Jotta ihmiset saavuttavat uutta tietoisuutta, täytyy heitä kouluttaa hyväksyvään läsnäoloon ja oman tietoisuuden verkostojen luovaan peilaamiseen.  Prosessissa voi syntyä sivutuotteena nk. tapulikokemuksia. Ne eivät ole kuitenkaan itsetuntemusprosessin itsetarkoitus vaan satunnainen sivutuote.

Rossien kirjan viesti on selkeä: Kun edistämme ruumiimme ja mielemme välistä vuoropuhelua päivittäin luovien transsien, hypnoosin ja meditatiivisten tilojen keinoin, luomme uutta tietoisuutta ja samalla optimoimme kokonaisvaltaista sosiaalista ja henkistä hyvinvointia, mukaan lukien  terveyttämme.  Kun ihmisiltä on viety kyky oman tietoisuuteensa peilaamiseen (lapsilla se vielä on!), on häneltä samalla kadonnut yhteys omaan ruumiiseensa.  Verkostotila (kokemustila) sidonnainen ajattelu antaa Rossien mukaan täysin uudenlaisen selityksen monille ongelmillemme mm. autismille, epilepsialle, skitsofrenialle ja traumoille,stressille ja dissosiaatiolle rakentuvalle kehomieli-oireilulle. Keho ja mieli eivät ole erillisiä osia toisistaan, vaan ne punoutuvat erottamattomasti toinen toisiinsa.

Kokonaisvaltaisesti terve ihminen on luova. Hän osaa käyttää mielikuvitustaan ja hän osaa olla leikillisessä vuoropuhelussa oman sisätodellisuutensa kanssa ympäristöään ja itseään eheyttävästi. Häellä on hyvä realiteettitaju, ja hän uskaltaa ottaa vallaan omasta ruumiistaan itselleen.  Suurin tämän päivän ongelma on, että tunnetilojen ja kapeiden maailmankatsomusten lataamat ihmiset ottavat oman ajattelunsa liian todesta.  Se supistaa tietoisuutta ja luo pohjaa sosiaalisille ongelmille ja sodille. Uusi kohtuullisemman ja aidosti demokraattisen elämäntavan kulttuuri rakentuu ihmisille, jotka tuntevat itsensä.

Tietoisuustaitoja harjoittaen voimme saavuttaa tuoreita luovia psykologisia kauneuden, ihmeen ja mielen selkeyden kokemuksia, jotka ovat Rossien mukaan rinnasteisia geeniemme aktivoitumiselle ja tätä kautta voimme muovata itse omaa sisäistä hermoverkostoamme. Hienosti sanottuna hyödynnämme aivojemme muovautuvia ominaisuksia. 

Tapulikokemuksemme voivat syntyä vaikka unissamme, valveunissamme tai taiteellisissa prosesseissa.  Voimme aktiivisesti muokata suuressa määrin hermostoverkostojamme, geenejämme ja kantasolujemme aktivoitumista. Biologiamme on riippuvainen siitä, millaisia sisäisiä kokemuksia elämässämme luomme.  Näitä voimme muokata mm. meditaation, luovien prosessien ja kulttuuristen rituaalien avulla. Me voimme suuressa määrin säädellä geeniemme aktivoitumista, vaikka emme tietenkään voi hallita niitä täydellisesti. Joskus kaikesta sisäisestä työstä huolimatta, sairaus on kohtalomme.

Itsensä tiedostamisen näkökulmasta katsottuna alkuperäiskansojen parantavat rituaalit, kuten itkuvirret, eivät ole olleet todellakaan typeryyttä vaan suurta viisautta. Kun ne saavat rinnalleen länsimaisen tieteen luoman kehittyneen realiteettitajun, mahdollistuu meillä kulttuurinen muodonmuutos, jonka kautta voimme saavuttaa yhä tasapainoisempaa ja rauhanomaista elämäntapaa.  Ei ihme, että tällä hetkellä kulttuuri, taide, transsit, flow-tilat ja meditaatio elävät noususuhdannetta!

Itsensä tiedostaminen alkaa siitä, että suhtaudumme avoimen uteliaastityhjällä päälläerilaisiin ajattelumalleihin ja maailmankatsomuksiin. Jokainen voi hyödyntää omia luovia lahjojaan itsensä tiedostamiseen. Päivittäinen tietoisuustaitojen (meditaatio, mielikuvaharjoitukset, itsehypnoosi, jooga, luovat terapeuttiset harjoitukset jne. ) ovat tie laajempaan tietoisuuteen.  Jokainen voi löytää omat, juuri itselle parhaiten sopivat, menetelmät. Mielikuvituksemme, mielikuviemme tuottama uusi muoto, on  tie, joka  luo meissä jatkuvasti uutta tiedostamista. Olemmeko sisäisessä työssämme onnistuneet tahi emme, elämämme laatu tekoinemme on suurin näyttömme.

Sisäinenteattteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona peruskurssi Helsingissä.

TIETOISKU 1 – Tietoisuustaitoja terveydenhuollon ammattilaisille ja asiakkaille

1. Mitä tietoisuustaidot ovat?

Tietoisuustaitoja voi harjoittaa kolmella eri tavalla. Jaotteluni olen omaksunut amerikkalaiselta psykiatrilta James Gordonilta.

KOLME ERI TAPAA HARJOITTAA TIETOISUUSTAITOJA

1. Keskittymismeditaatio

Ihminen keskittyy johonkin äänteeseen (esim. om), kuvaan (kynttilän liekki), tai sanaan tai sana pariin (Ave Maria). Keskittymismeditaatioita on harjoitettu kaikissa suurissa uskonnoissa.

2. Tietoinen läsnäolo (vipassana).

Ihminen keskittyy tähän hetkeen. Hän tulee tietoiseksi tunteista, ajatuksista ja tuntemuksista, joita keskittyneessä tilassa ilmaantuu mieleen. Ihminen löytää nk. metakognitiivisen aseman tietoisuutensa sisältöön, eli hän kykenee yhä paremmin ohjaamaan tunnetilojansa, ilman, että hän samaistuu niiden sisältöihin.

3. Ekpressiivinen meditaatio.

Tähän sisällytän mm. erilaiset ohjatut mielikuvaharjoitukset, terapeuttisen tanssin, kuvataiteen ja musiikin sekä myös monet kristilliset rukoukset (rukoukset, joissa on voimaannuttavia mielikuvia esim. viheriöivistä laaksoista ja linnuista). On hyvä muistaa, että länsimainen psykoterapiakin on lähtenyt kehittymään juutalaiskristillisistä sielunhoito-, rukous- ja meditaatioperinteestä.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Affirmaatioista oman tietoisuuden ohjauksessa

Olemme kaikki oman perheemme ja kulttuurisen ohjelmoinnin lopputuotteita. Meidät on opetettu ajattelemaan ja käyttäytymään tietyllä tavalla. Meille on opetettu elämäntapamme uskomukset ja kulttuurimme arvot.  Monet niistä ovat hyviä asioita, ja ovat tärkeitä yhteiskuntarauhan takia.  Osa oppimista asioista on kuitenkin ennakkoluuloja ja turhia asenteita, jotka vain heikentävät itsetuntoamme tai estävät elämästä aidon itsen näköistä elämää.

Jossain vaiheessa nuoruuttani naivina ja typeränä unelmoin helposta kotirouvanelämästä kotona, jossa oma jatkeeni, aviopuolisoni, eläisi ja toimisi,  niin kuin minä tahdon. Hän eläisi MINUN uskomusteni ja arvojen mukaista elämää. Välillä sitten passailisin tyylikkäässä ja kodikkaassa kodissamme vieraitamme. Olisin hoikka ja kaunis ja kaikki ihailisivat minua (valitettavasti vaikka olin nuori ja kaunis, olin todellisuudessa buliimikko ja aina mielestäni liian lihava). Puolisoanikin tietysti ihailtaisiin, koska hän eläisi osana tätä minun mielikuvitustodellisuuttani.  Hoitaisin suloisia lapsiani ja siinä sivussa tekisin välillä ehkä töitä. Kuka minuun oli ohjelmoinut tämän kuvan elämästä?  Luulisin, että perheeni,kouluympäristö,  televisio, roskakirjallisuus ja sarjat.  En nuorena tuntenut itseäni, enkä valinnut itse tietoisesti affirmaatioitani. Olin tahdoton kulttuurini tuote.

Edelleen masennus ja syömishäiriöt kertovat tarinaansa siitä, että sadattuhannet suomalaiset eivät ole onnistuneet itsensä uudelleenohjelmoinnissa. Emme hyväksy itseämme ja/tai puolisoamme sellaisena kuin hän on, vaikka olemme valinneet hänet itse. Moni valitsee puolisokseen hänestä mielikuvituksessaan luoman kuvan, eikä henkilöä itseänsä. Kun oma kuva ei vastaakaan todellisuutta, tulee pettymys.

Tietoisuustaitoja omaava henkilö oppii ohjelmoimaan itseään uudelleen. Affirmaatiot ovat tehokas tapa lähteä ohjelmoimaan omaa mieltä uudestaan. Proviisori Emile Coue 1900-luvun alussa huomasi, että ei vaan lääkkeet vaan myös affirmaatiot voivat parantaa potilaita.

Mikä on affirmaatio?  Affirmaatio on myönteinen itseäsi parantava tai kehittävä väite, jonka luot itsellesi.  Se voi olla vaikka tämän tyyppinen:  Joka päivä minä tulen henkisesti ja ruumiillisesti vahvemmaksi ja vahvemmaksi.”  Affirmaatio on kuin istuttaisit itseesi siemenentoistolla
hoidat taintasi, joka muuttuu vähitellen kukaksi. Samalla ohjelmoit itseäsi uudestaan.

Itseasiassa ajattelen nykyään niin, että koko itsetuntomme on meihin istutettujen affirmaation tuotos.  Jos olemme koko elämämme hokeneet sisällämme kulttuurista tai perheestämme imemiämme kielteisiä affirmaatioita: Olen onneton lihava nynnerö”, “Minusta ei ole mihinkään”, “Tietäisipä muut miten vähän tiedän tästä asiasta!” jne. Itsetuntomme on kielteisten suggestioiden kautta heikoksi. Sen kasvattamiseksi, joudumme etsimään tietoisuutemme ohjauskeskuksen javoimme sitten  muuttaa sisäisen puheemme.

Tutkimusten mukaan affirmaatiot eivät suinkaan aina toimi. Joskus ongelma on juuri heillä, jotka kaikkein kipeimmin tarvitsisivat myönteisiä suggestioita.  On nimittäin niin, että esimerkiksi masentuneen tila voi vain pahentua, koska kontrasti todellisen elämän ja myönteisen affirmaation välillä on liian suuri.  Kun totisesti v***aa, niin tällin myönteiset affirmaatiotkin saattavat tehdä erityisen paljon tätä samaa.  Kaikkein eniten myönteisistä affirmaatioista hyötyvät valitettavasti henkilöt, joilla muutenkin on jo valmiiksi hyvä itsetunto.

Mikä lääkkeeksi? Lääkkeenä on hyväksyvä läsnäolo. Lakkaamme torjumasta tunnetilojamme. Ihminen opettelee hyväksymään ja tunnistamaan mahdollisimman monet tilansa. Tätä voi tehdä tietoisen läsnäolon avulla (mindfulness-harjoitukset).

Luovat terapiat ovat toinen tapa tutustua oman minuuden eri osiin. Luovissa terapioissa voidaan antaa  taiteellista muotoa kaikenlaisille tunnekokemuksille, aivan kuten Sisäisessä teatterissa tehdään. Mielenkiintoinen terapeuttinen menetelmä on energiapsykologinen menetelmä EFT (emotional freedom techniques), jossa kaikenlaisten tunteiden hyväksyntä korostuu. Sen affirmaatioihin akunaputuksineen yhdistetään hyväksyvästi negatiiviset tunteet. Tällöin ihminen voi kokemuksellisesti vastaanottaa koko kokemuksensa hyväksyvästi:  Vaikka minulla on tämä ahdistus, hyväksyn itseni syvästi ja täysin.”  

Tunteita voi EFT-menetelmässä kierrättää, ja kaikki mieleen nousevat uudet tunteet ja kehokokemukset hyväksytään.  Jos tästä ahdistuksesta nousee viha”, hyväksytään sekin. Ja jos vihasta nousee jotain uuttaa tunnetta, sekin hyväksytään.

Luova terapettinen kirjoittaminen, mindfulness ja EFT ovat auttaneet itseäni syöpään liittyvien pelon ja ahdistusten tunteitten käsittelyä. EFT:lla sain taltutettua melanoomadiagnoosin jälkeiset paniikkikohtaukseni.

Vaikeasti masentunut voi hyötyä lääkityksestä ja ennen kaikkea terapiasta. Meidän ei pidä kieltää itseltämme toisen ihmisen tarvitsevuuttamme.  Kun elämän juoni on kadoksissa, on mahdollista löytää uusi tilojen ohjauskeskuksemme toisen ihmisen hyväksyvän katseen kautta. Opimme sitten vähitellen itseksemme valitsemaan levollisemman olotilan.

Se, mitä olen lukenut positiivista psykologiaa, on hienoa ja täysin järkeen käypää.  Itselleni tämä suuntauksen nimen positiivinenon vastenmielinen, se olisi ollut luultavasti joissain elämäni tilanteissa suorastaan punainen vaate.  Väitän, että suuntauksen nimi on huonosti valittu. Mm. kaksi avioeroa ja syöpäkokemusta läpikäyneenä väitän, että jos niiden tuottamassa ahdistuksessa joku olisi tullut minulle puhumaan positiivisesta psykologiasta”, olisin heikkona hetkenäni ehkä lyönyt lättyyn. Tämä siitä huolimatta, että positiivisen psykologiat ideat ovat varsin hienoja ja toimivia. Itse olisin kyllä valinnut suuntaukselle jonkin toisen nimen.

.

Päästä aivosi tanssimaan sen kaikkiin ihaniin rytmeihin!

Jotta ymmärtää luovaa tietoisuustaitoa, sellaista kuin esimerkiksi Sisäinen teatteri on, täytyy ymmärtää aivojen erilaisia rytmejä. En rupea tässä nyt sen tarkemmin selittelemään niitä, vaan pistän tähän yhden kuvan, josta selviää jo paljon aivojen eri taajuuksien olemuksesta. (Innostunut lukija voi käydä lukemassa  Beltasaarin blogista syvempää ymmärrystä aivosähkökäyrien rytmeistä.)

kuva: alekseyzuavlov.com

Kulttuurimme on leikannut meidät irti kehostamme. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että meitä ei opeteta kulkemaan luontevasti erilaisissa tietoisuuden tiloissa.  Tämän taidon kyllä  lapsi vielä osaa.

Meille aikoinaan opetettiin, että lapsi on aina hypnoosissa; hän kykenee menemään hypnoottisen mielikuvia tuottavaan tilaan ilman ongelmia. Hän osaa leikkiä erilaisissa satutodellisuuksissa ja hän oppii tätä kautta asioita. Näin on, kunnes hänet siirretään aikuisten maailmaan. Hänet opetetaan olemaan vain järkevissä gamma- ja betatiloissa.

Tietoisuustaidoissa, joihin luen myös reflektiiviset tunnetaidot, ihminen suo itselleen kaikki aivojen olemisen eri taajuudet. Esimerkiksi luovassa reflektiivisessä kirjoittamisessa, ihminen on etupäässä alfa-tilassa, mutta hän saa vierailla vapaasti myös muissakin aivorytmeissä. Voit peilata  mielikuvituksesi tuottamaa materiaalia järkeviin tiloihisi. Hetkeksi voit luovassa prosessissasi pudota thetarytmin tilaan, jossa näet vain tunnet tunteita ja näet mielikuvia ilman sanoja.

Delta-rytmissä oleminen on jokaisena päivänä tärkeä. Hyvä unirytmi on pohja mielenterveydelle.

Theta-oleminen on kokonaisuutemme pohja.  Se, että saavutamme tietoisen läsnäolon tiloja esimerkiksi ollessamme luonnossa tai meditoiden, antaa meille tilaisuuden oman syvimmän alitajunnan, ruumiimme kokemusten, kuuntelulle. Oleminen ilman tietoisia ajatuksia, luo pohjan kokonaisvaltaiselle viisaudelle ja  intuition kehittymiselle. Osaamme kuunnella ruumiimme viisautta, emmekä mitätöi sitä. Kun thetan meditatiiviset tilat riistetään meiltä, leikataan meidät irti ruumiistamme.

Alfa-oleminen, reflektiivinen ja leikkivä minuus, on tärkeää, jotta tiedostamme omat arvomme ja uskomukset sekä niiden juuret.  Tämä on mielikuvaharjoitusten luova tila. Se on se psykodraamallinen tila, jossa lapset leikkivät, vaikkapa perheen erilaisia rooleja.

Sisäisessä teatterissa henkilöistämme persoonamme eri osat, ja lähdemme peilaamaan todellisuutta luovasti ja spontaanisti niiden eri näkökulmista käsin. Harjoitteleme sanoittamaan ja ohjaamaan mielikuviamme.

Alfa-olemisessa saamme olla monipuolisia omia itsejämme, sisäisine ristiriitoinemme. Tietoisen läsnäolon lähtökohta on, että opimme olemaan läsnä itsemme eri tiloille ja niiden ajatuksille. Tunnistamme tunnetilamme. Saan olla minä, eri puolineni ja niiden erilaisine ajatuksineen. Lakkaan torjumasta ajatuksiani. Osaan vähitellen yhä tietoisemmin valita, mikä tila kussakin tilanteessa ohjaa elämääni. Tällöin puhutaan metakognitiivisten taitojen kehittyisestä.

Betarytmissä oleminen, fokusoitunut tekemisen tila,  on tärkeää esimerkiksi omassa kliinisessä hammaslääkärin työssäni. Työni tekninen laatu voi kärsiä, jos putoan jatkuvasti alfa-tilaan. Minun täytyy olla läsnä potilaalleni ja  tekemiselleni, ja pitää huoli, että toimenpiteet etenevät oppimieni mallien mukaan.

Tarvitsen hammaslääkärin työssäni tietoista gammatilaa. Aktiivinen tietoinen ajattelu luo pohjan rationaaliselle ajattelulle. Kun ihmisillä on oppimishäiriöitä ja huonosti kehittynyt realiteettitaju, heidän gammarytmissä olemisensa on häiriintynyt. Tarvitsemme hyvää realiteettitajua, jotta voimme analysoida, millaisia asioita toisten ja oman tietoisuutemme muut tilat ovat tuottaneet.  Alitajuntamme tuottaa paitsi aarteita, myös paljon puhdasta roskaa.

Liiallinen gammassa oleminen tekee meistä vatvovia. Tutkimme asioita vain jäykistä totunnaisista ajattelutavoista käsin ja näin ahdistumme. Luovat ongelmanratkaisut syntyvät alfa- ja thetatiloissa.

Sisäinen teatteri on facebookissa.