Miksi laihdutuskuurit ovat tuomittu epäonnistumaan?

Laihdutuskuurit ovat helppoja.  Minäkin olen ikäni aikana ollut kymmeniä kertoja laihiksella. Lopetin tämän homman jo lähes kymmenen vuotta sitten, ja olen ollut sen jälkeen paljon onnellisempi nainen. Itse asiassa olen viimeisen kahden vuoden aikana laihtunut n. 8 kg ja olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen itseeni. Olen hieman vielä rehevä, mutta se on nyt olemukseni.

Aloitin kaksi vuotta sitten paaston osana uutta elämäntapaani.  Mielenkiintoisena sinänsä, että lähes kaikkiin uskontoihin, on paasto kuulunut osana normaalia elämää. Uusi minuuteni pitää kaksi kevyempää päivää viikossa, ja  toki olen muuttanut muutenkin ruokavaliotani.  Olen vähentänyt esimerkiksi roimasti sokerin ja vehnän käyttöä.  Ja tietty, olen meditoinut, tehnyt mielikuvaharjoituksia ja joogannut yhä enemmän osana uutta elämäntapaani. En ole vieläkään laiha, vaan olen yhtä tyytyväisempi itseeni. Oikeastaan melko liikuttavaa, että kaksvitosena olin nätti, normaalipainoinen, ahdistunut builimikko, joka oli aina tyytymätön ulkonäköönsä.

Laihdutuskuurien epäonnistumisen ymmärtää varsin hyvin, kun tajuaa sen, että me muodostumme erilaisista osista, kokemustiloista, joiden tapa olla maailmassa on erilainen.  Yksi kokemustilamme on ehdollistanut itseensä samat opitut käyttäytymismallit.   Se tekee siksi samoja vanhoja valintoja, ja käyttäytyy samalla tavalla, ja on tunnelataukseltaan samanlainen.  Se luo samaa vanha ulkoista todellisuutta.

Jotta laihdutuskuurimme onnistuu, on meidän muutettava kokonaan olemisemme tapaa.  Meidän on aktivoitava uusi kokemustilamme.  Meidän on löydettävä uusia mielleyhtymiä, ehdollistettava uusia ajatusmalleja, tehtävä uusia valintoja, opittava uusia käyttäytymismalleja omine uusine tunnetiloineen, jonka jälkeen näemme maailman uusien silmälasien kautta. Tästä muuttuu uusi, itseään ruokkiva kokemustila.

WP_20150905_002[1]

Tätä uutta kokemustilaa, kokonaista olemisentapa on vahvistettava, jotta siitä tulee uusi hallitseva tilamme. Uudesta tilasta, on varsinkin alussa, on helppo lipsahtaa takaisin vanhaan olemisen tapaan.  Turha kuvitella, että laihduttaminen onnistuu, jos takerrumme tähän vanhaan kokemustilaamme ja sen olemisen tapaan.  Moni meistä niin mielusti olisi samalla lailla kuin ennenkin, ainoastaan kymmenen kiloa laihempana.  Pysyvää olemisen muutosta vahvista se, että tulemme yhä tietoisemmaksi erilaisista mahdollisista olemisen tavoistamme, tiloistamme, ja samalla erilaisista valinnan mahdollisuuksistamme.

Laihtuaksesi joudut siis muuttamaan koko olemisesi tiedostavasti ja pysyvästi uuteen tilaan.  Joskus joudut käymään neuvotteluja vanhojen tilojesi kanssa. Niillä kun voi olla tärkeää kerrottavaa sinulle. Kun kokemustilasi vaihtuu ja vahvistuu, teet  sopua samalla vanhojen osiesi kanssa, jonka jälkeen muuttuu samalla koko elämäntapasi.  Todellisuus alkaa vähitellen näyttäytyä sinulle täysin erilaiselta. Katsot nyt maailmaasi uusien silmälasiesi läpi.

Meidät on opetettu siihen, että muutamme vain ruokavalion, tai lopetamme tupakoinnin, tai muut pahat tapamme.  Haluamme säilyttää itsemme muuten ennallaan.  Tällainen yritys on pääsääntöisesti tuhoon tuomittu. Jotta muutumme, on meidän aktivoitava koko minuutemme olemus, hallitseva kokemustilamme, uusiksi.

 11998703_10153606848554375_475571840_n

Miten kokemustilan vaihtaminen onnistuu? Tähän tarvitsemme taitoja, joita tietoisuustaidoissa opetetaan. Ne avaavat meille läsnäolon itseemme, mielitajumme kehittyy ja uudet assosiaatio- eli mielleyhtymät aktivoituvat.  Kun ne ovat syntyneet, täytyy meidän oppia elämään ne vielä todeksi ja alussa joudumme aktivoimaan koko ajan uusia ehdollistumiamme.  Vähitellen uudet käyttäytymistavat sitten arkipäivästyvät.

Muistutan vielä, että itse sijoitan tietoisuustaitoihin sekä luovan mindfulnessin (taideterapioiden flow- ja transsitilat. (itse)hypnoosi) sekä meditatiivisen mindfulnessin (tietoinen hyväksyvä läsnäolo).  Siksi kannattaa harjoittaa meditaatatiota ja itsehypnoosia, sekä  kehittää luovaa omien tilojen itseilmaisua. Meidän on opittava tekemään tiedostamatonta mielemme motivaatiorakennetta yhä tietoisemmaksi.

Inside out – kokemustiloista tehty piirretty elokuva!

Kun katsot komentokeskuksesi elämää, mieti minkälaiset tunnetilat ohjaavat elämääsi, inho, viha, ilo, suru vai pelko?  Tässäpä lapsille ja miksei myös aikuisille verraton elokuva, jonka avulla, hän voi alkaa hahmottaa omaa sisäistä maailmaansa.  Itseasiassa, jos rehellisiä ollaan, en ole katsonut vielä elokuvaa, mutta useissa psykologian alan lehdissä elokuva on saanut kehuja, vaikka se niiden mukaan toki yksinkertaistaakin asioita. Ala oleva elokuvan Trailer kertoo jo paljon sen sisällöstä.   Uskoisin, että elokuva voi toimia kimmokkeena, että ihminen alkaa näkemään oman sisäisen maailmansa ja sen erilaiset kokemustilat jäsentyneemmin. Hän ottaa meta-askeleensa, eli alkaa ottaa komentokeskuksensa haltuunsa.

Sisäisen teatterin idea on sama kuin elokuvassa.  Voit opetella tunnistamaan ja ohjaamaan tilojasi, ja sinusta voi näin tulla oman mielen teatterisi taitava ohjaaja. Tilasi eivät ole Sisäisessä teatterissa vain tunnetiloja, vaan ne ovat myös opittuja käyttäytymismalleja ja joskus sisäistettyjä toisia ihmisiä. Ne ovat itsenäisiä osia sinussa, jotka katsovat maailma omalla tunnelatautuneella tavallaan.  Omassa luovassa kirjoittamisprosessissani tunnistin itsestäni kuusitoista eri tilaa, jotka nimesin. Sittemmin niitä on noussut vielä lisää.

sisakansi.indd

Inside out elokuvassa et kasva tilojesi ohjaajaksi niin kuin Sisäisessä teatterissa, vaan otat komentokeskuksen ohjakset käsiisi.  Vertauskuva on eri, vaan idea täysin sama. Tämän päivän neuropsykologinen tietämys opettaa, ettei sinun tarvitse jäädä ei-toivottujen tunnetilojesi uhriksi, vaan voit saada apua erilaisten tilojesi aistimiseen, tunnistamiseen ja ohjamiseen.  ESI eli HTT – Hallitsevan tilan tunnistus, on australialaisen hypnoterapeutin ja opettajan Jan Skyn yksinkertainen menetelmä, jolla nimeät erilaiset puolesi, koska niitä voi olla monenlaisia muitakin kuin vain yllä olevat.  Annat  nimet eli henkiöistät ne (toki eläinten nimiäkin voi antaa, tai värejä tai adjektiiveja).  Sinulla on oma historiasi: Kohtaamiesi ihmisten ja tapahtumien seurauksena sinulla on ainutkertainen Sisäinen teatterisi. Voit saada valmentajalta tai terapeutilta apua omien osiesi tunnistamiseen!

Jokaisella tilallasi on tärkeä tehtävä. Esimerkiksi vihasi on oikeutettu.  Se voi kertoa sinulle, esimerkiksi sitä, että maailma on epäoikeudenmukainen.  Eri asia on sitten, miten ja mihin kanavoit tunnetilojesi energian. Kun saat apua tunnetilojesi käsittelyyn, sen energian voi valjastaa johonkin yhteisöllisen hyvän tekemiseen. Moni tietämättämään kanavoi vihan energiaa järjettömään kohteeseen. On tärkeää oppia kuulemaan eri tilojesi viestit, niitä, jotka moni meistä tukahduttaa. Koska vihateema on akuutti tännä päivänä, sanottakoon siitä muutama sana.

Minulle on vastenmielistä, että vihaa täynnä olevia ihmisiä vain kauhistellaan ja pilkataan, koska he tarvitsivat apua. Vihaisella ihmisellä on hallitsevana osana vihatila.  Sen hallitessa sisäistä maailmaa he katsovat ulkopuolistakin maailmaa usein negatiivisten silmaläsien läpi, mutta vihalla on selityksensä.  He voivat esimerkiksi kokea osattomuutta tai maailman epäoikeudenmukaisuutta.  Satunnaisen vihan purkauksen jälkeen voi tulla voimakastakin ahdistusta.

Toivon sydämestäni, että perustettaisiin viha-apuryhmiä, joska ihmisiä autettaisiin käsittelemään tunnetilojaan tietoisuustaitojen avulla. Meidän ei tarvitse jäädä vihamme vangiksi. Vihatila hallitsevana tilana syö sitäpaitsi fyysistä terveyttämme. Minuakin on hallinnut jossain vaiheessa viha. En juurikaan suunnannut sen energiaa muihin ihmisiin, vaan pyöritin negatiivista vihan täyttämää mielikuvateatteria sisälläni. Sain apua, ja viha on nykyään harvinainen vierailija hallitsevana tilanani, koska olen suunnannut sen energiaa esimerkiksi maalaamiseen ja kirjoittamiseen. Ja silloin kun se tulee, kutsun sen tervetulleeksi, hetken aistin ja maistelen tilaa, ja kas se katoaa (joskus muutaman kirosanan jälkeen…).  Se ei ole vuosikausiin häirinnyt minua pitkällisesti, vaan vain ohikiitävinä, pieninä, hetkinä.

Se, että tunnistamme erilaiset tilamme on tärkeä tietoisuustaito tai tunnetaidoksikin sitä voi kutsua. Elokuvan ansio on juuri tämä:  Se auttaa meitä tajuamaan, että meitä on moneksi. Tilasi ovat erilailla tunnelatautuneita ja ne katsovat maailmaa erilaisten silmälasien kautta. Meidän on opittava kuuntelemaan ja neuvottelemaan osiemme kanssa, jotta kykenemme ohjaamaan taitavasti itseämme – olemme sitten komentokeskuksessamme tai ohjaamassa Sisäistä teatteriamme.

Voimme tietoisuustaitojamme kehittyessä itse oppia käyttämään hyväksi aivojemme muovautuvia ominaisuuksia.  Meidän on saatettava sisäinen joukkomme rakentavaan vuorovaikutukseen keskenään, ja harjoiteltava kuuntelemaan eri osiemme viestejä ja  tarpeita.  Meidän tulee esimerkiksi harjoitella sisäisten tietoisten kompromissien tekoja. Voimme tehdä sitä esimerkiksi taideterapeuttisten menetelmien ja hypnoterapian avulla.  Olen itse käyttänyt omassa prosessissani luovaa kirjoittamista, ja olen opettanut menetelmää myös muille. Voimme yhdistää, integroida, sisäistä joukkoamme luovissa flow- tai transsitiloissa. Yksinkertaisimmillaan se voi olla ihan sitä, että nimeämme eri puolemme ja alamme käydä leikillistä dialogia itsemme kanssa.  Voit kirjoittaa oivalluksesi paperille tai olla kirjoittamatta. Symbolisten tarinoiden ja runojen ja mielikuvien käyttö tuo tarvittavaa tunne-etäisyyttä kirjoittamiseen. Tässäkin elokuvassa on otettu leikillinen suhde omiin osiin! Menneisyyden vaikeissa kokemuksissa ei kannata lähteä vellomaan inhorealistisesti.  Joskus kipeitä tunteita voi nousta luovissa prosesseissakin, ja siksi kirjoittaminen on turvallisinta aloittaa ryhmässä tai terapiassa.

Jos haluat onnelliseksi ihmiseksi, kannattaa harjoitella aktivoimaan itsessä positiivisia ilon tai kiitollisuuden täytteisiä ja luovia tiloja. Myönteisten tilojen ruokkimisen avulla rakennat itsellesi ja ympärillesi hyvää elämää. Kiitollisuuden harjoittaminen on yksi tärkeä rituaali, jolla vahvistat positiivisia puolia itsessäsi.

Sisäisen teatterin erilaisten tilojen ohjauksessa on tärkeintä hyväksyvä suhde omaan mieleen ja sen sisältöön. Jokaisella meillä käy päässämme kaikenlaisia vieraita. Siksi mindfulness-harjoituksia kannattaa tehdä ahkerasti. Kun viimeksi melanoma diagnoosin aikana pelkotila, Kalmakalle, kaappasi Sisäisen teatterini paniikkikohtauksilla, sain tilan taltutettua EFT-harjoituksilla (jos menetelmä ei ole tuttu, niin googlaappas se, voit googlata myös “tapping”, joka on menetelmän lähisukulainen). Naputellen toistin itselleni lausetta:  “Vaikka minulla on tämä suunnaton pelko rinnassani, hyväksyn itseni syvästi ja täysin…” Ja kas, sillä sain taltutettua Kalmakalleni.

Tärkein perustaito mielenohjauksessa on siis hyväksyvä läsnäolo: Opimme olemaan hyväksyvästi läsnä erilaisille tiloillemme, koko elämän tunnekirjolle, mutta emme anna niiden ohjata elämäämme miten sattuu, vaan opimme itse ohjaamaan tilojamme.

LUETTAVAA:

Sisäinen teatteri – luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa oy, 2013

Sisäinen teatteri ja näyttöön perustuvan tieteen ongelma

Paljastan teille henkilökohtaisen ongelmani.  Olen elämäni läpi kärsinyt erinäisistä sisäisistä ristiristiriidoista.  Yksi niistä on seuraava:  Minussa on puoli, joka on kadottanut uskonsa länsimaiseen lääketieteeseen. Hän ei pidä tieteellisistä hierarkioista, eikä niiden vallan käytön tavoista. Ja toisaalta minussa on puoli, tämä hammaslääkäriosa, joka tietää varsin hyvin, että länsimaisella on omat hienot ansionsa.  1800-luvulla ja aikaisempina vuosisatoina hammassairaudet aiheuttivat suurta kärsimystä ihmisille ja hammasperäiset infektiot olivat tavallinen kuolinsyy.  Tämä hammasläääkäripuoli minua osaa kuvitella minkälaisia traumoja ja jälki-infektioita esimerkiksi hampaiden poisto aiheutti ihmisille, silloinn kun suutarit poistivat hampaita. 


Se mikä tätä minun ensimmäistä epäuskoista puoltani häiritsee ( kutsuttakoon sitä vaikka Simoneksi, feministipuolekseni), on se, että hänen mielestään monelta lääketieteen harjoittajilta puuttuu suhteellisuuden taju.  “Tämä sama taju puuttuu lukemattomilta muilta tieteen harjoittajilta.“, väittää Simone “Pitkälle koulutetuilla ihmisillä on lähes liikuttava lapsenusko kylmään, materialistiseen maailmankatsomukseen ja näyttöön perustuvaan tieteeseen. Onko tästä näyttöä, kysytään joka paikassa.”
Hammaslääkäripuoleni on sitä mieltä, että kyllä kokenut terveydenhuollon ammattilainen ymmärtää tämän näytön ongelman.  “Jokainen ihminen on ainutkertainen tarinansa, ja lääkäri joutuu suhteuttamaan aina tietonsa yksilöllisesti potilaansa tarinaan. Tässä hommassa auttaa narratiivinen lääketiede“, sanoo tämä puoleni.
Simone ei oikein usko tähän lääkäreiden viisauteen. Hän haluaa nyt tuoda esille kylmät tosiasiat: “British Medical Journalissa tutkittiin v. 2007  2500 lääkärin antamaa hoitoa, ja seuraaviin lopputuloksiin päädyttiin näissä tutkimuksissa:
– 13 prosenttia hoidoista oli hyödyllisiä.

– 23 prosenttia oli todennäköisesti hyödyllisiä.

– 8 prosenttia yhtä todennäköisesti hyödyllisiä kuin haitallisia.

– 6 prosenttia oli haitallisia.

– 4 prosenttia oli todennäköisesti haitallisia tai tehottomia. 

Loppujen 46 prosenttia toimenpiteistä tehosta ei ollut tietoa.  Yhteenvetona vain 36 % sai hoitoa, joka oli todennäköisesti hyödyllistä.“., kertoo Simone.

Hammaslääkäri puoleni minua miettii hetken tätä tutkimusta, ja huokaisee helpotuksesta, sillä onneksi sentään hammaslääkärin toimenpiteistä suurin osa on niin konkreettisia, että niistä kyllä pääsääntöisesti on apua. 

Harva kyseenalaistaa, kannattaako hammasta paikata“, sanoo hammaslääkäripuoleni ja jatkaa samaan hengenvetoon:Toisaalta esimerkiksi juurihoidoista eivät kaikki hampaat suinkaan parane, johtuen joko huonolaatuisesta juurihoidosta tai hampaan anatomisista ongelmista.” 

Tässä keskustelun vaiheessa käy ilmi yhä enemmän, että hammaslääkäriosani näyttää tiedostavan varsin hyvin sen, että on psykosomaattista oireilua, johon lääkäriltä tarvitaan pikemminkin terapeutin taitoja kuin näyttöön perustuvaa tiedettä. 

Nämä terapeutin taidot ovat keskiössä myös ennaltaehkäisevässä hoitamisessa.”, korostaa hammaslääkäriosani. “Ja ne kun taipuvat huonosti kai näyttöön...”.

Simone siirtyy takaisin näyttöaiheeseen ja muistuttaa,  että näyttöön perustuva hoitaminen perustuu edelleen liian usein huonoon näyttöön.  Se jatkaa: “Ja kun kerran  toit esille nämä terapeutin taidot, psykologian puolella näyttöön perustuva tiede on totta tosiaan vielä surkeammassa jamassa kuin lääketieteessä.  Joidenkin tutkimusten tutkijoiden mukaan vain n. joka kolmas psykologisista näyttöön perustuvista tutkimuksista on toistettavia. Tästä on noussut suuri kohu viime aikoina kansainvälisessä lehdistössä.  Mm. NY-Timesissä oli  vasta keskustelua tästä.

Toistettavuuden ongelma ole Simonen mielestä itse asiassa suinkaan mikään ihme:  Kysymys on tieteenfilosofisesta ongelmasta; kulttuuriset ilmiötihminen sosiaalisena ja kulttuurisena olionataipuu huonosti näyttöön perustuvaan tieteeseen.”

Simone kertoo säälivänsä ihmisiä, jotka haluavat rakentaa elämäntarinansa näytölle. Se kertoo asiantuntijakulttuurista, jossa ihmiset eivät ymmärrä ihmisen kärsimyksen yliyksilöllistä luonnetta, eivätkä he kykene kuuntelemaan ruumistaan ja sen tuntemuksia, tunteita ja aistimuksia. He antavat elämänsä mieluimmin asiantuntijalle kuin ottavat vastuun omasta elämästään.

Hammaslääkäri puoleni myöntää tietävänsä tämän näytön ongelman:Erityistietieteetkään eivät ole vapaita ongelmasta nimeltään indoktrinaatio, eli ihmiset lokeroituvat, ja ajattelevat jäykästi, vain oman tieteenfilosofiansa näkökulmasta.  Asia on niin, että näyttöön perustuvaa tiedettä ehdottomasti tarvitaan, mutta tämä näytön innostus on noussut liian suureksi. Tämä ilmenee juuri ilmiöiden medikalisoimisesta: Siirrämme yksilön sairauksiksi yhteisöllistä ja yhteiskunnallista pahoinvointia. Olemme onneksi parhaillaan siirtymässä eri tieteellisiä näkeymyksiä yhdistelevään integratiiviseen tieteeseen!

Tämä terveydenhuollon ammattilaispuoleni kertoo tietävänsä myös sen, että nykyään lääketieteessä tiedostetaan yhä paremmin se, että on paljon roskatutkimusta, joihin vedotaan. Se jatkaakin: “Lääkärit tuntevat yhä paremmin sen ilmiön, että kaupalliset intressit vääristävät tutkimuksia, joten tähän asiaan kiinnitetään jo paljon huomiota.  Valitettavasti vielä vain suuri osa potilaista tulee lääkärille käsi ojossa ottamaan vastaan reseptejä. Lääkärillä on vasara kädessä, joten potilaat hakevat heiltä nauloja. Lisäksi toki näytön pätevyyttä heikentää moniasia, esimerkiksi  se, että osa tutkimuksista jätetään julkaisematta.  Esimerkiksi sellaiset tutkimukset, jotka eivät ole tukeneet masennuslääkkeiden käyttöä, jäivät todennäköisemmin julkaisematta kuin ne, jotka tukivat lääkkeiden käyttöä.  Tieteellisen tutkimuksen kenttä on sellainen, että se ohjaa toiminnassaan sellaisten julkaisujen esille ottamista, jotka tukevat lääkkeiden käyttöä tai ovatmediaseksikkäitä“. ”

“Kyllä se vaan on niin, että hammaslääkärikin joutuu aina suhteuttumaan kokemuksellisen ja näyttöön perustuvan osaamisensa potilaan tarinaan.”, toteaa edelleen hammaslääkäripuoleni. Tämä osani jopa väittää, että hänen mielestään hammaslääkäri työ on oikeastaan näyttelijän työtä, jossa näyttöön perustuva tiede tarjoaa tärkeimmät työkalut.  Sille hammaslääkärin huone on teeatterinäyttämö, jossa näytellään, improvisoidaan, yhdessä hoitaja kanssa, potilasta parantavia näytelmiä.
Simone huomaa yhä selkeämmin, että hammaslääkäri puoleni on yllättävän fiksu tyyppi.Olisipa kaikilla lääketieteen ammattilaisilla tuollaista suhteellisuuden tajua! “, se toteaa.  Simonea kiinnostaa tietää, millainen suhde hammaslääkäripuolellani on tietoisuustaitoihin eli tietoiseen hyväksyvään läsnäoloon.

Hammaslääkäripuoleni myöntää olevansa todella innostunut asiasta.  Hän pitää molemmistasekä meditatiivisesta että sosiokognitiivisesta mindfulnessista: “Näistähän viimeksi täällä kirjoitettiinkin. Uskon, että erityisesti sosiaalipsykologi Ellen Langerin sosiokognitiivinen käsitys tietoisesta hyväksyvästä läsnäolosta tarjoaa konkreettisia välineitä lääketieteen ammattilaiselle.  Se auttaa (hammas)lääkäriä yksilöimään hoidon potilaan tarinaan ja todennäköisesti se auttaa myös potilaan lumevoimien aktivoimisessa.

Hyväksyvä läsnäolo on hammaslääkäri osani mielestä siinä mielessä myös erinomainen  juttu, että se auttaa lääketieteen ammattilaista jaksamaan omassa raskaassa työssään. Terveydenhuollon ammattilaisten itsemurha- ja stressitilastot ovat pelottavia.  Hammaslääkäripuoleni myöntää, että on  aika moinen näytön ongelma, etteivät lääkärit/hammaslääkärit itse ole näyttöön perustuvan tieteensä kanssa hyviä näyttöjä psykofyysisestä hyvinvoinnista. 

“Kun ihminen oppii tietoisuustaitoja, kuuntelemaan omaa kehoansa ja  kohtaamaan itsensä ja asiakkaansa hyväksyvästi läsnäollen, kehittyy terveydenhuollon ammattilaisen mielitaju.”, toteaa hammaslääkäripuoleni. Se jatkaa:Tästä hyötyy sekä terveydenhuollon ammattilainen että hänen asiakkaansa. On suuri illuusio, että kaikki ihmisen hoitaminen voisi olla luonnontieteelliseen näyttöön perustuvaa. Tällainen ajatus rakentuu koneajattelulle ihmisestä. Ei ole ihme, että tällä hetkellä taiteen ja kulttuurin arvo on noususuhdanteessa.   Hyvä lääkäri on läsnä potilaalleen, ja kykenee muuttamaan ja aktivoimaan potilaan omia parantavia voimia. Hänellä on kokemuksellista viisautta.  Siksi suinkaan aina, kaikki mitä lääkäri tekee, ei ole näyttöön perustuvaan.  Sen sijaan hyvä lääkäri on taitelija.”
Ohoh! Sinähän se hammaslääkäri olet.“, toteaa Simone, “… Luulen tulevani toimeen kanssani.

Onkohan tällaisesta dialogisesta kirjoittamisesta mitään näyttöä...”, nauraa hammaslääkäri osani.  “On..”, vastaa Simone.  ” Tästä on useamman tuhannen vuoden kokemuksellinen näyttö.  Muistan, että psykologi John Rowan mainitsi, että löydettiin jostain muinaisesta haudasta muinaisen egyptiläinen, muistaakseni  3000-4000 vuotta vanha, kirjoitus, jossa mies kävi keskusteluja itsemurhaa hautovan puolensa kanssa.  Ja sitten on tietty Sokrateen dialogit ja luemattomat filosofit, jotka ovat mietiskelleet dialogisesti kirjoittaen. Sören Kierkegaard ja hänen altertilansa lienee heistä kuuluisin ja meille mieluisin!”

PS. Yllä oleva oli esimerkki Sisäisen teatterin reflektiivisestä kirjoittamisesta, jota suosittelen kaikille terveydenhuollon ammattilaisille.  Se lisää ihmisen objektiivisuutta, kykyä katsoa maailmaa erilaisista näkökulmista käsin!  En ole kovinkaan hyvä proosan kirjoittaja vaan, jospa idea selviää teksistä.  Ideana on, että erimieliset osamme olisi hyvä saattaa kirjoittaen sopusointuun keskenään!

Sisäinen teatteri facebookissa.

Luettavaa:

Kati Sarvela: Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona. Kuumussa Virtaa Oy. 2013

Asiaa traumoista ja räjähtäneistä matkalaukuista

Professori Stephen Josephin ajatukset ovat osa uutta psykologista ajattelua ja siksi ne ovat varsin rohkeita, mutta samalla kannustavia ja toivoa tavallisille kansalaisille antavia.  Hän kun kyseenalaistaa koko jälkitraumaattisen stressihäiriö -diagnoosin. 

Josephin mielestä, se, että sisäinen maailmamme järkkyy trauman jälkeen, ja menee jopa kaaokseen, on täysin normaali elämän ilmiö.   Hän kirjoittaa:  Suurin osa psykologeista pitää jälkitraumaattista stressiä oireena tästä oireyhtymästä. Mutta kun katsomme tätä kognitiivista prosessia näkökulmasta, mitä se tekee meidän perusolettamuksille maailmasta, voimme ymmärtää stressin pikemmin sopeutumisprosessina kuin minkäänlaisena oireena jostain oireyhtymästä.” Trauman jälkeen joudumme uudistamaan sisäistä uskomustemme maailmaa.

WP_20150808_007[1]

Kuten edellisestä blogista kävi ilmi, Joseph käyttää kirjassaan toistuvasti eheyttäviä vertauskuvia.  Ne ovatkin keskeinen tapa työstää traumoja. Eräs hänen käyttämänsä metafora on matkalaukku.

Kun trauma tapahtuu (aivoero/väkivalta/onnettomuus/vakava sairausdiagnoosi jne.) seurauksena on matkalaukkumme räjähtäminen auki, ja kaikki vaatteemme menevät täydelliseen epäjärjestykseen. Se mitä traumatisoitunut ihminen usein aluksi tekee, on se, että hän yrittää  nopeasti sulloa vaatteet takaisin laukkuun pinkeään pakettiin.  Seurauksena on se, että aina kun joku ulkoinen tapahtuma muistuttaa meitä menneestä, matkalaukku pamahtaa heti auki, ja tunnevyöry valtaa mielemme.  Se mitä meidän tulisi tehdä, on katsoa vaatteet läpi, ja pakata ne täysin uuteen järjestykseen.  Voimme siirtää muutaman vanhan vaatekappaleen nätisti kaappiin, ja ottaa mukaan pari uutta. Kas, mitä parempaan järjestykseen laukku onnistutaan saamaan, sitä paremmin se pysyy kiinni. Joskus saattaa koko vaatevarasto tulla uusituksi. Uuden järjestyksen jälkeen menneisyydestä muistuttavat tilanteet eivät laukaise enää meissä ahdistavaa tunnevyöryä.

Sisäisen teatterin näkökulmasta Joseph tuo esille kaksi mielenkiintoista tapaa, jolla ihminen prosessoi menneitä.  Traumatisoituneelle on tyypillistä se, että hän voi puuduttaa itsensä, kylmettää itsensä kaikille tunteilleen.  Toinen selviytymisyritys on se, että ihminen alkaa vatvomaan asioita.  Tämä on ollut itselleni tyypillistä omien traumojeni aikoina (mm. kaksi avioeroa ja kaksi syöpädiagnoosia).   Vatvominen on selviytymisyritys. On tärkeää erottaa kaksi Josephin mainitsemaa tapaa vatvoa asioita, joita hän kutsuu peilaavaksi vatvomiseksi  (reflective rumination) ja  hautovaksi vatvomiseksi (brooding rumination).

Varmaan arvaatte kumpaa minä nuorempana, kolmen neljänkympin ikäisenä, traumojeni kanssa tein.  Minä vatvoin vuosia epäonnistumisiani  hautoen.  Sitä tapahtui erityisesti öiseen aikaan.  Tällä nykyisellä tietämykselläni on varsin helppoa tajuta, että kysymyksessä oli huono selvitymisstrategia.  Minun oli muutettava hautova vatvominen peilaavaksi vatvomiseksi.

Kun hypnoterapiasta sain eväät omaan peilaavan prosessiini, alkoi kaikki sitten sujua.  Tein sisäisestä kokemusmaailmastani näkyväksi Sisäisenä teatterina kuusitoista eri tilaa, eri puoltani.  Niiden kanssa sitten pohdin elämääni monelta eri kanteilta, myös leikillisistä tarinallisista ja vertauskuvallisista näkökulmista.  Muutin hautovan vatvomiseni peilaavaksi vatomiseksi. Kuten Stephen Joseph sanoo: “(Traumojen yhteydessä) akkommondaatio, asioiden yhteen sovittaminen, tarvitsee peilaavaa hautomista, sitä että ihminen jatkuvasti yrittää katsoa maailmaa uudella tavalla!  Prosessi voi olla kivulias ja vaativa, mutta kun onnistumme siinä, tuskalliset tunteemme eivät enää pursua ulos matkalaukustamme.”  Peilaavaa vatvomista itse pidän tärkeänä tietoisuustaitona!

Josephin mukaan on terapian lisäksi paljon itsehoidollisia menetelmiä, joita voit käyttää matkalaukkusi uudelleen pakkaamiseen.  Hän mainitsee mm. luovan kirjoittamisen. On idealistista kuvitella, että kaikki ihmiset traumojensa jälkeen aina pääsisivät terapiaan.  Jokaisella kun on eri elämämme vaiheissa traumaattisia kokemuksia. Itse suosittelen, että aloitat joko terapiassa tai taideterapeuttisessa ryhmässä, joissa voit turvallisesti saattaa alkuun oman peilaavan vatvomisesi.

Jos asiantuntija apu ei ole mahdollinen, voit toki kokeilla käsitellä traumojasi sitä ihan itsekin itsehoito-oppaitten avulla, mutta helpompaa ja turvallisempaa on tehdä se muiden ihmisten kanssa kasvotusten.  Yksin traumaprosessiasi läpi käydessäsi on tärkeää, että sinulla on vähintäänkin turvallisia aikuisia ihmissuhteita ympärilläsi,  koska kipeitä tunteita voi tunkea ulos matkalaukustasi.  On riski, että uudelleen traumatisoidumme, mikäli emme koe turvaa ahdistavien tunteittemme purkautuessa.

Vaikka uudelleen traumatisoitumisen riski on todellinen, meidän ei pidä liioitella sitä. Pelon lietsominen on eräs (asiantuntija)vallan käytön muoto. Kuinka paljon pahaa oloa ja ahdistusta tuottaa se, että medikalisoimme ongelmiamme sairauksiksi, ja traumamme jäävät siksi käsittelemättä.  Meidät on opetettu turvautumaan asiantuntijoihin ja vähättelemme ihmisen omia parantavia voimavaroja. Stephen Joseph korostaa kirjassaan, että jotta ihminen paranee traumastansa, tätytyy hänen löytää itsestään se aktiivinen puoli, joka lähtee ottamaan vastuun oman elämän perusolettamusten tuulettamisesta ja uuden tarinan rakentamisesta. Hän korostaa ihmisen luontaista itseohjautuvuutta.

Käsittelemättömät traumat ajavat meitä addiktioihin ja nostavat itsemurhariskiämme. On tosi vaarallista, että asiantuntija avun puutteessa traumamme jäävät käsittelemättä!  Kyllä olisi fantastista, kun kaikki pääsisivät terapiaan, aina kun he sitä tarvitsisivat.  On kuitenkin idealistista kuvitella, että tällainen kulttuuri voisi olla olemassa.  Siksi meidän täytyy ryhtyä auttamaan toinen toisiamme uusin tavoin.  Vahvan tehtävä on tukea heikkoa.

Harvalla edes käytännössä taloudellista mahdollisuutta mennä terapiaan.  Tällä hetkellähän meillä parhaillaan romutetaan perusterveydenhuoltoa, sieltä viedään koko ajan rahaa pois. Terapiasta on tulossa yhä enemmän eliitin yksinoikeus. Siksi kannattaa ryhtyä kehittämään omaa traumatietoisuutta ja itsehoidollisia tietoisuustaitoja. Kukaan meistä kun ei kasva elämässä ilman traumojen tuottamaa kärsimystä.

Kun asiantuntijoita ei riitä hoitamaan meitä, on paras ryhtyä itse hoitamaan itseä. Traumatyökirjoja alkaa olla nettikirjakaupoissa  pilvin pimeinValitettavasti ne ovat jota kuinkin kaikki englanninkielisiä. Tarjolla on myös erilaisia kansalaisopistojen ja vertaistukiryhmien parantavia mindfulness, jooga, EFT, NLP  ym. luovia  terapeuttisia ryhmiä. Vakavissa traumoissa kannattaa yrittää tehdä kaikki mahdollinen terapian saamiseksi.   

Sisäinen teatteri naamakirjassa.

LÄHTEET:

Joseph, Stephen. What Doesn’t Kill Us: A guide to overcoming adversity and moving forward (p. 111). Little, Brown Book Group. Kindle Edition.
Sarvela, Kati,  Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa oy, 2013

Kun mummon antama maljakko hajoaa palasiksi… Mistä apua?

Kuvittele, että tipautat rakastamasi mummovainaan kukkamaljakon hyllyltä lattialta.  Se hajoaa kymmeniksi palasiksi.  Mitä teet?  Liimaatko maljakon kokoon vai kokoatko ehkä sen palasista uuden muistorikkaan ja värikkään taidoteoksen?

Jokaisella meistä on suurempia ja pienempiä kriisejä eri elämänvaiheissa. Kun vastoinkäyminen, vaikkapa vakava sairaus tai avioero iskee, vanha maailmankuvamme menee yleensä suurimmiksi tai pienemmiksi palasiksi.   Jotkut ihmiset kokoavat maljakkonsa samannäköiseksi kuin se oli ennen vastoinkäymistä.  Se tuntuu monesta näennäisesti helpoimmalta ratkaisulta. He liimaavat vaasinsa ja  jatkavat kärsimyksensä jälkeen elämäänsä samaan tapaan kuin ennen maljakon putoamista. Valitettavasti liimattu maljakko ei ole yhtä vahva kuin se oli ennen liimaamista.  Pienikin töytäisy saattaa hajottaa sen nyt helpommin uudestaan pieniksi kappaleiksi.  Ne ihmiset, jotka hyväksyvät maljakkonsa pirstoutumisen ja osaavat kasata siitä luovasti jotakin uutta, ovat Stephen Josephin mukaan sopeutuvaisempia ja joustavampia:  He kykenevät uusissa tilanteissa jälkitraumaattiseen kasvuun; avautumaan uusille arvoille ja uskomuksille rakentuville tavoille olla ja elää.

what-doesnt-kill-us-uk

Tämä ensimmäinen, joka kasaa majakkonsa entisen laiseksi,  assimiloi eli omaksuu  kriisinsä  muistot, osaksi vanhaa identiteettitarinaansa.  Jälkimmäinen puolestaan akkomondoi eli luovasti yhdistää vanhaa ja uutta.  Huonoin vaihtoehto on kolmas, se, että hutasemme nopeasti palat satunnaiseen alitajuntamme ohjaamaan sekavaan uuteen järjestykseen. (Esimerkiksi muutamme uskomuksemme siitä, että maailma on turvallinen paikka elää nopeasti sellaiseksi, että oli tilanne mikä oli, maailma on vaarallinen paikka elää).

Tämä “mummon rikki mennyt vaasi” vertauskuva on Stephen Jospehin kirjasta “What Doesn’t Kill Us”. Kaikilla meillä on professori Stephen Josephin mukaan luontainen kyky ja tarve kokemukselliseen trauman jälkeiseen henkiseen kasvuuun.  Olemme kuin erilaisia puita, joille on mahdollista selvitä vaurioista, hirven riipimisestä, jänisten jyrsimisistä  ja myrskyistä huolimatta, erinäköisiksi kauniiksi puiksi.   Myrskyjen tuiveruksessa identiteettitarinamme voi muuttaa rajustikin muotoaan ja  vahvistua sairauden tai muun vastoinkäymisen tuottamassa kriisistä.  Tämän tapahtuessa joskus vanha elämäntapamme menettää merkitystään ja syntyy uutta elämäntapaa uusilla uskomuksilla.

Jälkitraumaattisesta stressistä kärsivä henkilö on kyvytön rakentamaan elämästään eheää kokonaisuutta – tarinaa.  Uskomuksemme ovat säilöttyjä alitajuntaamme, joka on kuin varasto takapihallamme.  Vakavassa elämän traumassa kärsimyksemme räjäyttää uskomusvarastomme, ja huomaame, että koko vanha maailmankuvamme on tuusannuuskana. Olemme tyhjän päällä ja pahimmilaan millään ei näytä olevan enää mitään merkitystä.

Trauma on normaali tapahtuma elämänkaaressamme.  Posttraumaattinen stressi ei ole mikään sairaus, vaan se on välitila, jossa yritämme saada järkeä tapahtumalle, joka on täysin vastoin vanhaa uskomusjärjestelmiämme.  Järkeä tarinaamme saamme, kun löydämme itsestämme muistojemme ohjauskykyä ja voimavaroja uudenlaisen uskomustarinan rakentamiseen. Uuteen oivallukseen tarvitsemme vertauskuvallisen ajattelumme kehittämistä. Tarinallinen ohjauskykymme lisääntyy joskus terapian, mutta myös tietoisuustaitojemme kehittymisen käutta.  Opimme metakognitiivisten taitojemme avulla ohjaamaan luovasti tietoisuuttamme ja oman elämme kasvutarinaa.

Vaikka tiedämme, että Suomessa kymmenettuhannet ihmiset sairastuvat vuoden aikana sydänsairauksiin ja syöpään, monella on uskomus ennen sairastumistaan, ettei sairaus tai muu epäonni tule minun kohdalleni. Kun tämä uskomus rikkoutuu, joudumme muiden rikkinäisiä maljakkojaan kasaavien kanssa samalle hihnalle.  Me joudumme harjoittelemaan luovimista erilaisten vanhojen ja uusien uskomustemme keskellä.

Vaikeista traumoista selvinneet ihmiset ovat Josephin mukaan tavallisesti hyviä opettajia.  Kriisi voi olla mahdollisuus kasvuun.  Haavoittunut tarinankertoja, henkilö joka on osannut koota omat sirpaleensa, voi olla toiselle ihmiselle hyvä opas ja kanssakulkija. Tähän perustuu vertaistuen voima.

Kriisikokemuksen omaksuminen osaksi vanhaa tarinaa voi olla Josephin mukaan usein näennäisesti helpompi vaihtoehto kuin vanhan tarinan hajoittaminen, ja kokonaan uudenlaisen elämää kannattelevan tarinan rakentaminen.   Mikäli haluamme hyvin rakennetun ja toimivan elämän, täytyy meidän avautua sille mahdollisuudelle, että tarpeen tullen osaamme ottaa vastaan kokonaan uuden arvo- ja uskomusjärjestelmän toiminnalle. Avaamme uuden hallitsevan kokemustilan elämäämme. Se voi radikaalisti muuttaa elämän tarinaamme ja sen mukana koko elämän asennettamme.  Uuden kokemustilan kautta  uusiutuvat elämisemme peruskivet.

Uuden mosaiikiteoksen  rakentaminen sirpaleista on työläs ja vaativa prosessi, mutta se on tavallisesti hyvin palkitseva.  Toisaalta, jos taideteos taas hajoaa, tiedämme, että meillä on voimavaroja, joilla voimme jälleen luovasti rakentaa paloista uutta taideteosta. Löydämme itestämme tarinankertojan, tietoisuutemme ohjaajan. Kun olemme kriisin jälkeen pirstottuja palasiksi, kokemustilamme, mielemme eri osat, on mahdollista johdatella tanssiin, joka edesauttaa uuden värikkään ja kauniin tarinan kasaamista.  Tämä työ ei ole vain järkemme työtä, vaan se on hyväksyvän tietoisen läsnäolon, luovien puoliemme ja järkevien puoliemme yhteinen tanssi.

Kärsimys kuuluu normaalina normaalin ihmisen elämään. Jokainen meistä saa osakseen enemmän tai vähemmän kärsimystä. Näemme sen mm. avioerotilastoissa (rikotut unelmat), sairastavuudessa ja globaalisti sodissa ja pakolaisvirroissa. Toki olisi ihanaa, jos maailmassa ei olisi lainkaan kärsimystä. Tämä on kovin epärealistinen uskomus. On elämän halventamista kuvitella, että  kriisi ja vastoinkäymistä seuraava jälkitraumaattinen stressi olisi jokin sairaus. Sen sijaan se on aktiivista aivojemme merkitysten ja uskomusten uudelleen järjestelytyötä.

Se, mitä me tarvitsemme yhä enemmän tämän päivän elämäntavassamme, on tietoisuustaitoja ja  traumatietoisuutta.  Ihmisille on annettava yhä enemmän eväitä siihen, että he kykenevät tiedostamaan omat kulttuuriset uskomuksensa. He tulevat samalla tietoiseksi historiallisista erilaisista kokemustiloistaan ja niiden erilaisista vertauskuvista.  Tämän jälkeen on mahdollista, että kansalaiset kykenevät yhä taitavammin kasaamaan rikki menneitä vaasejaan.

Hyvän lähtökohdan traumojensa käsittelyyn ihminen saa, kun hän saa vanhempien hyväksyvän läsnäolon. Tämä luo perusturvaa elämään myös vaikeiden tilanteiden ja haasteiden edessä. Koska tämä on toistaiseksi, ehkä aina, vain toiveajattelua (vanhemmuutemme on aina enemmän tai vähemmän epätäydellistä),  jo peruskoulutuksessamme tulisi korostua tietoisuustaidot. Näihin luen myös luovat tavat ilmaista omaa sisäistä kokemustaan esimerkiksi psykodraamalliset harjoitusten, terapeuttisen tanssin, voimaannuttavan valokuvan ja luovan kirjoittamisen keinoin (esim. Sisäinen teatteri).

On mahdottomuus, että kaikki terapiasta hyötyvät voisivat päästä terapiaan, siksi tarvitsemme yhä enemmän koulutukseemme ja yhteisölliseen arkeen luovia terapeuttisia ryhmiä sekä itsehoidollisia menetelmiä. Ja jälleen kerran; tarvitsemme arkeemme läsnäolon taitoja.  Tarvitsemme mukavia läsnä olevia työtovereita, naapureita, kauppiaita, lääkäreitä, apteekkareita, mummoja, pappoja, bussikuskeja jne.  Nykyinen älypäitten kulttuuri, on dissosioituneitten ihmisten elämäntapaa.  Tarinamme kohtaavat vähemmän kuin aikaisemmin. Harva on läsnä toinen toisillensa ja vielä harvempi itselleen. Tietoisuustaitojen avulla, löytmällä läsnä oloa ja uusia tarinoita elämäämme, saaisimme katkaistua yhä nousevat terveys- ja sosiaalikulut.

Ilman tietoisuustaitoja, emme kasva hyvää elämää rakentavina tarinankertojina. Posttraumaattinen kasvu syntyy, kun otamme itse vastuun identiteettitarinastamme, elämäämme kannattelevasta eepoksesta. Tätä työtä voimme tehdä monin eri tavoin: Opimme tulkitsemaan uudestaan merkityksiä ja leikkimään tunnetiloillamme, osaamme hakea  apua ristiriitaisen kokemuksemme käsittelyyn, löydämme kärsimyksellemme henkisiä tai hengellisiä merkityksiä ja oloamme parantavia rituaaleja,   kuuntelemme ruumistamme, liikumme, hoivaamme itseämme,  lakkaamme syyttämästä itseämme ja hyväksymme kaiken elämän epävarmuuden ja ennakoimattomuuden. ‘Jokaisen ihmisen hyvää elämää kannatteleva tarina on erilainen ja se riippuu ympäröivästä kulttuuristamme.

Kaikkein tärkeimpänä selvitymisstrategiana kriiseissä Joseph pitää tunneälyä. Itse sijoitan tämän tunneälymme osaksi tietoisuustaitoja.

Tunneälyä osana tietoisuustaitoja voi kuvata seuraavasti:

1)  Opimme aistimaan tunteitamme.
2)  Opimme tavoittamaan ja tuottamaan tunnetiloja generaattoreiksi uuden ajatusten luomiseen.
3) Ymmärrämme tunteita ja tunnetilojamme.
4) Kykenemme säätelemään tunnetilojamme siten, että ne lisäävät tunnetaitoja ja älyllistä kehitystämme.

Oikeastaan aika hauska huomata, että näitä tunneälyyn liittyviä asioita juuri Sisäisessä teatterissa tavoitellaan. Sen menetelmin harjoittelemme kuuntelemaan, ymmärtämään  ja nimeämään leikillisesti tunnetilojamme, jonka jälkeen pystymme käyttämään niitä luovasti hyväksi myös omassa älyllisessä ja tunnetaitokehityksessämme.  Opimme mietiskelyä ja sen mukana joustavuutta.  Emme katso maailmaa vain yhdestä tai muutamasta jäykästä näkökulmasta käsin.

Nimeämällä omat kokemustilamme ja saattamalla ne yhteiseen tanssiin, on eräs luova tapa luoda uutta mosaiikkia sirpaleistamme.  On toki monia muita luovia menetelmiä, jotka auttavat meitä itsemme kokoamistyössä.  Tulevaisuus on tiedostavien tarinankertojien, heidän, jotka kykenevät olemaan tietoisesti ja hyväksyvästi läsnä paitsi itselleen, myös muille ihmisille ja koko luomakunnalle.

Amen.

Olen, siis ajattelen

Menneinä aikoina neurotietelijät ovat sokeutuneet katsomaan asioita vain kapeasta materialistisesta perspektiivistä käsin, kiitos Descartesin “Ajattelen siis olen” näkökulmasta. Kiitos hänen, modernissa tieteessä mieli ja ruumis erotettiin toisistaan.  On  hedelmällisempää oman hyvinvoinnin kannalta ajatella myös näin päin: Olen, siis ajattelen. Se, että olemme hyväksyvästi läsnä itsellemme että ympäristöllemme, saa meidät todella Ajattelemaan.  Niin kauan kuin olemme Descartesin vankeja, irrottaneet ruumiimme kuuntelun, toistamme liian helposti apinana vain muiden totuuksia. Emme kuuntele ruumistamme, emmekä yksilöidy kultuuriistamme täyteen mittaamme.

Omakohtainen ajattelu lähtee liikkeelle läsnäolosta, omien ruumiin tilojen ja muiden ihmisten kulttuuristen näkemysten kuuntelusta ja aistimisesta. Se on peilaavaa. Olen siis ajattelen. Olemisessa ollaan ruumiin tuntemuksille ja kulttuurin symboliselle kokemusmaailmalle. Mihin Greenfeld vähemmän näyttäisi kiinnittävän huomiota on se, että oleminen ei ole vain mielen toiminto, “mindfulness”,   se on myös kehotietoisuutta, “bodyfulness.”  Opit symbolisen mielikuvituksesi avulla sanoittamaan kehosi tuntemuksia sanoitetuiksi mielikuviksi, kuviksi tai vaikkapa liikkeeksi. Lisäämme tällöin kulttuuriin meissä jotakin omaa, kokemuksellisen oppimisen ja symbolisen mielikuvituksemme kautta.

41gs8XWQihL._SX340_BO1,204,203,200_

Oletko koskaan ajatellut, että kaikki  uskonnot ja aatesuuntaukset ovat kulttuurisen ympäristömme ja symbolisen mielikuvituksemme*) tuotteita.  Esimerkiksi luterilaisuus on Lutherin ja monien häntä seuranneiden teologien symbolisen mielikuvituksen tuote. Kyseiset ihmiset ovat peilanneet Raamatun ja aikaisempien teologien ajatuksia omaan sisäiseen kokemusmaailmaansa.

Teet henkilökohtaista sisäistä kognitiivista ymmärryksen karttaamme, vahvaa identiteettiä, tutkimalla itseäsi, kulttuurisen pääomamme  ja  symbolisen mielikuvituksen avulla, meditatiivisessa tai transsitilassa. Kriittinen järkevä puolesi on tarpeellinen tiedon peilaamisessa, mutta sinun täytyy myös opetella myös päästämään irti siitä. Tietoisuustaidot syntyvät läsnäolosta ja itsereflektiosta, omien tunnetilojen luovasta symbolisesta peilauksesta.  Voit itse rakentaa identiteettiäsi,  peilaten sitä jatkuvasti ulkoisiin kulttuurisiin merkityksiin ja sisäisiin kokemustiloihisi.  Voimme sanallistaa sitä esimerkiksi erilaisina luovina symboleina, vaikkapa erilaisina mielenosina ja niiden mielikuvina,  kokemustiloinamme. Carl Jung kutsui vastaavia tiloja komplekseiksi ja arkkityypeiksi. Näin rakennamme tietoiisesti identiteettiämme, jota voi kutsua myös narratiiviseksi eli tarinalliseksi identiteetiksi. Tässä prosessissa ylität jatkuvasti vanha kokemustasi, ja yksilöidyt ihmisenä. Samalla annat oman lisäyksesi yhteisölliseen kulttuurin käsite- ja merkityskarttaan, joka jatkuvasti ihmiskunnan historiassa on laajentunut.

Joskus elämän kriiseissä tapahtuu koko identiteetin muutos (“suomut putoavat silmiltä”), ja maailma alkaa näyttää aivan toisenlaiselta.  Tietoisuutesi on luonnostaan itseään järjestelevä ja uutta todellisuuskuva luova ja  itseään organisoiva.  Voit tietoisuustaitojen avulla kuitenkin edelleen kehittää näitä taitojasi. Tietoisuustaidoin, symbolisen mielikuvituksemme (luovan mietiskelyn, meditaation ja transsien) avulla, voit vahvistaa identiteettiäsi. Vahva identiteetti kykenee organisoimaan ja jäsentämään tehokkaasti kaoottista ympäristöä.  Identiteettisi rakentamisprosessi on kulttuurimme ja symbolisen mielikuvituksemme jatkuva vuorovaikutus prosessi.

Pidän enemmän muuten tästä Liah Greenfeldin näkemyksestä, että olemme kulttuurisesti rakentuneita kuin että olisimme vain sosiaalisesti rakentuneita.  Kulttuuri sisältää sosiaalisten suhteittemme lisäksi uskonnot, elokuvat, kirjat, musiikin jne.  Ne voivat olla insipiroimassa omaa symbolista sisäistä identiteetin rakentamisprosessiamme. Se mikä on tärkeää prosessissamme, on realiteettitajun kehittyminen.  Moni ihminen taistelee realiteettitajun puutteessa  elämässään symbolisia vihollisia vastaan. Näin tekee esimerkiksi nationalistiset liikkeet.  Liam Greenfeldin mukaan nationalismissa rikkinäisellä identiteetillä varustettu ihminen itseterapiayrityksenä näkee omia sisäisiä symbolisia vihollisia toisissa ihmisissä tai ihmisryhmissä. Pahaa oloa siirretään muihin ihmisiin, kun omaa elämää kannatteleva identiteetti jää keskeneräiseksi.

Lapsilla on symbolisen mielikuvituksen taitoja yleensä enemmän kuin aikuisilla.  He voivat oppia  helposti ohjaamaan tietoisuuttaan, erilaisten läsnäolon harjoitusten kautta (vaikkapa saippuakuplien puhallusta voidaan harjoittaa mielen keskittämiseen) ja draamallisten leikkien kautta. He luontaisesti harjoittelevat jatkuvasti tietoisuustaitoja, vaikka huolestuttavasti kerrotaan leikkien vähenemistä nykyisessä elämäntavassamme. Leikitäänkö, että sinä Kalle olet Suomen presidentti ja minä äiti ja Ville isä? Se mitä lapset kaikkein eniten tarvitsevat, on aikuisen hyväksyvä ja arvostava läsnäolo ja leikkiminen, jota kautta hän voi avautua maailman moninaisille totuuksille. Väitän, että suurin osa pahasta mitä maailmassa syntyy, johtuu lapsen rakkaudettomasta, välinpitämättömästä, liian ankarasta ja tuomitsevasta  ilmapiiristä.

Liah Greenfeldin mukaan identiteettimme luominen on myös vahvasti emotionaalinen prosessi.  Ulkoiset tapahtumat ovat suhteessa meihin tunnelatautuneita.  Kokemustilamme, jotka pukkaavat esiin eri sosiaalisissa tilanteissa, ovat siis tunnevalenssiltaan erilaisia. Kun joku erilainen ihminen vaikkapa laukoo totuuksiaan, saatamme ärsyyntyä.  Ärsyyntynyt kokemustilamme  tunkee esiin. Tietoisuustaitoa on se, että ärsyyntymisen sijaan pohdimme, miksi tämän ihmisen ajatukset luovat meissä ärsytystä. Koska aikaisemmin olen samalla tavalla ärsyyntynyt jne. Löydämme tietoisuustaitojen avulla peilaavan suhteen ympäristöömme ja omaan tietoisuuteemme.

Goldfeldin mukaan vain harvoin ihmiset tekevät symbolista mielikuvitustaan näkyväksi.  Sitä itse muuten tein “Mielentilojen  treenikirjassani”.  Tein näkyväksi kuusitoista mielen osaani, ja niiden symbolista mielikuvitusta. Tein oikeastaan itseanalyysia. Tällöin tein  samalla näkyväksi symbolisen itseni määritelmän, joka on syntynyt suhteissani muihin ihmisiin – ei vain reaalisiin ihmisiin, vaaan myös ihmisiin, jotka ovat ilmentäneet itseään kirjoissaan. Otin oikeuden itselleni määritellä itseni. Kulttuurimme ei ole vain reaalisia ihmisiä, vaan se on paljon, paljon muuta.  En usko, että oman identiteetin analyysin, tarvitsee olla rakettitiedettä, joidenkin akateemisten viisaiden yksinoikeutta, vaan monelle aikuiselle on mahdollista tehdä oman symbolisen mielikuvituksensa avulla itseänsä itselle tutuksi. Tämä tuo levollisuutta elämämme, ja tulemme entistä tietoisemmaksi meille tärkeimmistä elämän päämääristä.

Symbolisessa mielikuvituksessani olemalla läsnä itselleni, avasin ja tein tietoiseksi identiteettini aineksia. Ja nyt tiedän kokemustilani muodostuvat kulttuurisissa suhteissani, uusien kokemusteni kautta,  ja niitä muodostuu jatkuvasti lisää.   Näkyväksi karttaani voin tehdä symbolisen mielikuvitukseni avulla. Identiteettini muuttuu joka päivä. Tämä luomani identiteetti määrittelee paitsi voimavarani, sopeutumiseni myös vapausasteeni kussakin tilanteessa.  Mitä enemmän olen luonut itselleni tiedostavasti kokemustiloja, sitä suuremmaksi muodostuu vapausasteeni.  En jää satunnaisten, oppimieni osieni, kokemustilojeni, vangiksi.

Näitä mielenosia kartoitetaan juuri ESI:ssä eli hallitsevan tilan tunnistuksessa. Se hyödyntää ihmisen omaa symbolista mielikuvitusta mielen osien kartoittamisessa.   Se auttaa sinua tulemaan tietoiseksi millaisen identiteetinä kulttuuri sinussa ilmenee. Mielemme osista eli kokemustiloista, on mahdollista tehdä Jan Skyn kehittämällä menetelmällä kartta, suhteuttamalla minää johonkin tavoitteeseen. Kokemustilojesi kartta on ympäröivän kulttuurisi sinussa yksilöitynyt muoto, joka ohjaa käyttäytymistäsi.  Tietoisuustaitoja on se, että otamme erilaiset tilamme ja mielikuvituksemme ohjaukseemme. Ei ole yhdentekevää millaisiin suuntiin härkämme – mielikuvituksemme – ohjaantuu, vaan meidän on kesytettävä härkämme.

Liah Goldsteinin mukaan ihmisen identiteetti muodostaa oman kognitiivisen karttansa suureen kulttuurisen kartan osana.  Kartassa olevien erilaisten kokemustilojesi tuottamia uskomuksia ja näkemyksiä ei voi rankeerata objektiivisesti, mikä niistä olisi eniten oikeassa.  Kokemustilojen näkökulmasta katsottuna se merkitsee, että joudut moninaisissa elämäntilanteissa vaihtamaan hallitsevaa kokemustilaasi.  Kuinka toimit parhaiten ja moraalisesti oikeimmin kussakin tilanteessa ja elämänvaiheessa muuttuu iän mukana. Symbolisen mielikuvituksesi avulla opit  integroimaan, yhdistämään, erilaisia kokemustilojasi.  Tunnet itsesi ristiriidattomammaksi ja  yhä kokonaisemmaksi. Kun tietoisuustaitosi kehittyvät, kykenet tekemään kokemustilasi valinnan yhä tietoisemmin.  Tilanne ei tee meistä varasta eikä mopo karkaa käsistä. Parhaassa tapauksessa menneisyyden haamuistasi on tullut ystäviäsi (joskus terapeutin avun kanssa…)WP_20150728_016[1].

Liah Goldstein kirjoittaa:  Identiteetti on symbolinen itsemääritelmä, suhteissa muodostunuut minuus.  Se on mielikuva itsestä kulttuurisena oliona ja synytyy osallisuudesta tiettyyn mikro-osaan kulttuurista maailmankaikkeutta.  Se voi sisältää myös uskonnollisia elementtejä, vaikkapa paratiisin ja helvetin, Jumalan ja enkelit. Se, että ne ovat symbolisen mielikuvituksemme tuotteita, ei tee niistä yhtään vähemmän tosia kuin vaikkapa tämä tietokone tässä.  Ne edustavat vain perusolemukseltaan erilaista olemisen kerrosta **) kuin tietokone. Ne ovat osa kulttuurista todellisuuttamme.

++++

*) Liah Greenfeldin mukaan symbolinen mielikuvitus eroaa nk. aistillisten kokemusten tuottamasta mielikuvituksesta.  Symbolinen mielikuvitus ei ole redusoitavissa aivojen toimintalakeihin. Tämä siksi, että ne ovat riippuvaisia aikaisemmista  historiallisista symbolien prosesseista. Me annamme asioille ja esineille erilaisia merkityksiä, ja merkitykset muuttuvat kulttuurissamme historian kulussa.  Symbolinen mielikuvitus erottaa meidät eläimistä.  Sillä Greenfeldin mukaan  1) luomme identieettimme  2) saa meidät toimimaan ja tahtomaan asioita 3) löydämme sitä käyttäen itsemme tiedostavan ajattelun (jolla hän näyttää tarkoittavan juuri näitä metakognitiivisia taitoja – ajattelemme “ajatuksiamme”).    Greenfeldin mukaan kaikilla ihmisillä on symbolista mielikuvitusta, mutta kaikki eivät löydä tätä todellista ajattelevaa minuutta, joka kykenee ottamaan oman symbolisen mielikuvituksensa tarkkailunsa kohteeksi.  (Tietosuustaidoissa kehitetään näitä kaikkia kolmea: ) luomme aktiivisesti omaa identiteettiämme. 2) kykenemme paremmin ohjaamaan tahtoamme ja toimintaamme.  3)  Löydämme metakognitiiviset taitomme. ) Liam Greenfeldin mukaan läheskään kaikki ihmiset eivät ole ajattelevia minuuksia. Tämä siksi, että heissä tapahtuu vain symbolista mielikuvitusta, mutta he eivät löydä tätä ajattelevaa minuutta, joka kykenisi aktiivisesti luomaan omaa identiteettiänsä ja ohjaamaan tietoisesti tahtoansa ja toimintaansa.  Mitä paremmin osaamme ohjata symbolista mielikuvitustamme, sitä paremmin otamme sisäiset voimavaramme käyttöön oman identiteettimme rakentamiseen ja sitä vapaammaksi tulee tahtomme ja toimintamme.

**) Greenfeldin kolme metafyysistä peruselementtiä ovat 1) fysikaalinen taso 2) orgaaninen taso ja 3) kulttuurinen taso.   Ne eivät ole redusoitavissa toinen toisiinsa, vaan ne ovat olemisen emergenttejä kerroksia.  Symbolinen mielikuvitus on kulttuurisen tason toiminto, ja sen kautta kulttuuri kehittyy.  Ihmismieli on Greenfeldin mukaan kulttuuri aivoissa.  Kulttuuri muuttuu meissä symbolisen mielikuvituksen kautta ja sillä puolestaan voi olla vaikutuksensa kollektiivisen yhteiseen kulttuuriimme.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Kuinka luoda uutta tietoisuutta arjessamme?

Perustavaa laatuinen syvällinen oivallus sekä idän että lännen filosofioissa on “Tunne itsesi.”  Kun tutustumme itseemme itsetutkiskelun, metakognitiivisen ajattelun ja oman ajattelun ajattelun kautta, luomme uutta kokemusta.  Tällä laajennamme tietoisuuttamme arkisessa jokapäiväisessä ajattelussamme. Uusi tietoisuus on enemmän kuin vain mytologinen tai runollinen vertauskuva korkeammasta tietoisuudesta.  Sillä on pohja modernissa RNA ja DNA biologissa ja geenien koodiekielessä. – Ernest Lawrence Rossi

Olen vuosia lueskellut silloin tällöin hypnoterapeutti Ernest Lawrence Rossin kirjoja ja artikkeleita.  Hän on mm. avannut minulle tilasidonnaista muistia:  Muistamme paremmin asioita ,kun kehomielemme on samassa tilassa kuin itse muisto.  Myös esimerkiksi haju voi aktivoida meissä menneisyyden tiloja. Nyt törmäsin mielenkiintoiseen kirjaan, joka on hänen ja hänen vaimonsa Kathryn Lane Rossin yhteistyötä.  Hän on psykoterapeutti, joka on paneutunut luoviin prosesseihin, joogaan, tietoisuuteen ja valaistumiseen.  Molemmat heistä näyttävät olevan kytköksissä Milton Eriksoniin, amerikkalaiseen lyhytterpioiden ja hypnoosin keskeiseen vaikuttajahahmoon.

Seuraavassa pohdinnassa tulee joillekin lukijoille ehkä vaikeitakin käsitteitä.  Tiedän, että kieleni on joskus haastavaa ymmärtää.  Kun uusia käsitteitä oppii, on hankala aina avata jokainen käsite arjen yksinkertaiselle kielelle.  Eli kysyäkin minulta voi, jos jokin asia ei tule ymmärretyksi. Yritän kuitenkin kirjoittaa asioista mahdollisimman yksinkertaisesti.

41hVjlRlOaL._SX384_BO1,204,203,200_
Kirjan mukaan suuri osa meistä kokee nk. tapulikokemuksia tai mystisiä kokemuksia jossain elämänsä vaiheessa.  Itselleni nämä levollisuuden ja laajentuneen tietoisuuden hetkelliset kokemukset ovat tuttuja luovista prosesseista ja luontokokemuksista.  Jotkut kutsuvat näitä hetkiä Jumalan toiminnaksi meissä, toiset valaistumisen hetkiksi. Jotkut joksikin muuksi, kuten tapulikokemuksiksi. Mystiset kokemukset ovat saaneet tavallisesti Rossin mukaan ihmiskunnan historiassa henkisen tai hengellisen sävyn.

Arvostamani akateemikko Lauri Rauhala joskus sanoi, että jos joku tiedemies ei kykene saavuttamaan elämässään pyhyyden kokemusta, se on hänen asiansa. Tällaisella ihmisellä ei ole oikeutta kieltää muilta elämän pyhää ulottuvuutta. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä hänen kanssan.  En voi olla ylpeä sellaisesta elämäntavasta, jossa elämän pyhyyden kokemukset leikataan olemattomaksi, siksi etteivät ne mahdu reduktiiviseen materialistiseen maailmankatsomukseen. Onneksi epigenetiikka ja psykoneuroimmunologia romuttavat tällä hetkellä kovaa vauhtia vanhoja kapeita käsityksiä todellisuudesta.

Luovat  prosessit ja niiden joskus tuottamat tapulikokemukset  edistävät Rossien mukaan eheytymistämme (healing). Kirjassa puhutaan siitä, kuinka mielen ja ruumiin kommunikaatio on elämän prosessien koordinoimista.  Kun itse aktiivisesti tietoisuustaitojen avulla hyödynnämme muuntuneita tajunnantilojamme ja mielikuvituksemme mahdollisuuksia taitavasti, voimme vaikuttaa paitsi psyykkiseen ruumiiseemme, voimme aktivoida myös parantavia geenejämme. Voimme mielellämme liikuttaa molekyylejämme.  Tämä tapahtuu Rossien mukaan hyödyntäen yliverkostoja, “übernetworks“, jotka muodostuvat verkostoista.  Kokemustilojemme kielellä sanon saman siten, että hyödynnämme kehittyneitä ja  yhdistyneitä metakokemustilojamme muiden dissosioituneiden erkaantuneidentilojemme koordinoimiseen. Liitämme esimerkiksi trauman tai stressin vuoksi karanneet osamme eli kokemustilamme osaksi kehotietoisuuttamme.  Tätä voi tehdä terapian keinoin, mutta monessa tapauksessa myös itse, meditaation ja luovien terapeuttisten ilmaisutapojen (tietoisuustaitojen) keinoin.

Normaali lepoaktiviteettirytmimme säätelee optimaalista eheytymistämme eli tilojemme, minämme osien,  integraatiota.  Monet fyysiset sairaudet, psykosomaattinen pahoinvointi, ikääntymisprosessi, psyykkiset patologiset prosessit, kuten traumojen ja stressin seurauksena tapahtunut dissosiaatio pirstoo yliverkostomme tasapainoon pyrkivää järjestelmäämme. Emme kiireisessä elämäntavassamme anna tilaa normaalille tietoisuutemme eheytymiselle, joka viihtyy olosuhteissa, jotka kunnioittavat lepoaktiviteettirytmiämme (n. 1,52 h).  Rossi kutsuu tätä rytmiä ultraradiaanirytmiksi.

Sosiaalinen patologia, kuten esim, sodat, johtuvat yliverkostojen hajoamista kansallisella poliittisella tasolla. Jotta ääriliikkeet, “dissosioituneet yhteisöt”,  voidaan integroida osaksi yhteisöllistä metatietoisuutta tarvitaan vastakkaisasettelun sijaan taloudellista tasa-arvoa, hyväksyvää läsnäoloa ja koulutusta, jossa ihmisiä autetaan eheyttämään ja hyödyntämäänn omia tietoisuuden verkostojaan.  Jotta tämä on mahdollista, täytyisi tietty kansalaisella olla perustoimeentulo turvattu.  Tässäkin asiassa pätee Maslowin tarvehierarkia.

Kognitio, metakognitio, itsen tiedostaminen, korkeampi tietoisuus, meditaatio, psykoterapia ja hypnoosi ovat Rossien mukaan oman itsen luomia kokemuksia, joissa harjoitetaan yliverkoston optimoimista uuden tietoisuuden luomisessa.  Voimme hyödyntää kokemustilojamme uuteen syvälliseen oivallukseen.  Jotta ihmiset saavuttavat uutta tietoisuutta, täytyy heitä kouluttaa hyväksyvään läsnäoloon ja oman tietoisuuden verkostojen luovaan peilaamiseen.  Prosessissa voi syntyä sivutuotteena nk. tapulikokemuksia. Ne eivät ole kuitenkaan itsetuntemusprosessin itsetarkoitus vaan satunnainen sivutuote.

Rossien kirjan viesti on selkeä: Kun edistämme ruumiimme ja mielemme välistä vuoropuhelua päivittäin luovien transsien, hypnoosin ja meditatiivisten tilojen keinoin, luomme uutta tietoisuutta ja samalla optimoimme kokonaisvaltaista sosiaalista ja henkistä hyvinvointia, mukaan lukien  terveyttämme.  Kun ihmisiltä on viety kyky oman tietoisuuteensa peilaamiseen (lapsilla se vielä on!), on häneltä samalla kadonnut yhteys omaan ruumiiseensa.  Verkostotila (kokemustila) sidonnainen ajattelu antaa Rossien mukaan täysin uudenlaisen selityksen monille ongelmillemme mm. autismille, epilepsialle, skitsofrenialle ja traumoille,stressille ja dissosiaatiolle rakentuvalle kehomieli-oireilulle. Keho ja mieli eivät ole erillisiä osia toisistaan, vaan ne punoutuvat erottamattomasti toinen toisiinsa.

Kokonaisvaltaisesti terve ihminen on luova. Hän osaa käyttää mielikuvitustaan ja hän osaa olla leikillisessä vuoropuhelussa oman sisätodellisuutensa kanssa ympäristöään ja itseään eheyttävästi. Häellä on hyvä realiteettitaju, ja hän uskaltaa ottaa vallaan omasta ruumiistaan itselleen.  Suurin tämän päivän ongelma on, että tunnetilojen ja kapeiden maailmankatsomusten lataamat ihmiset ottavat oman ajattelunsa liian todesta.  Se supistaa tietoisuutta ja luo pohjaa sosiaalisille ongelmille ja sodille. Uusi kohtuullisemman ja aidosti demokraattisen elämäntavan kulttuuri rakentuu ihmisille, jotka tuntevat itsensä.

Tietoisuustaitoja harjoittaen voimme saavuttaa tuoreita luovia psykologisia kauneuden, ihmeen ja mielen selkeyden kokemuksia, jotka ovat Rossien mukaan rinnasteisia geeniemme aktivoitumiselle ja tätä kautta voimme muovata itse omaa sisäistä hermoverkostoamme. Hienosti sanottuna hyödynnämme aivojemme muovautuvia ominaisuksia. 

Tapulikokemuksemme voivat syntyä vaikka unissamme, valveunissamme tai taiteellisissa prosesseissa.  Voimme aktiivisesti muokata suuressa määrin hermostoverkostojamme, geenejämme ja kantasolujemme aktivoitumista. Biologiamme on riippuvainen siitä, millaisia sisäisiä kokemuksia elämässämme luomme.  Näitä voimme muokata mm. meditaation, luovien prosessien ja kulttuuristen rituaalien avulla. Me voimme suuressa määrin säädellä geeniemme aktivoitumista, vaikka emme tietenkään voi hallita niitä täydellisesti. Joskus kaikesta sisäisestä työstä huolimatta, sairaus on kohtalomme.

Itsensä tiedostamisen näkökulmasta katsottuna alkuperäiskansojen parantavat rituaalit, kuten itkuvirret, eivät ole olleet todellakaan typeryyttä vaan suurta viisautta. Kun ne saavat rinnalleen länsimaisen tieteen luoman kehittyneen realiteettitajun, mahdollistuu meillä kulttuurinen muodonmuutos, jonka kautta voimme saavuttaa yhä tasapainoisempaa ja rauhanomaista elämäntapaa.  Ei ihme, että tällä hetkellä kulttuuri, taide, transsit, flow-tilat ja meditaatio elävät noususuhdannetta!

Itsensä tiedostaminen alkaa siitä, että suhtaudumme avoimen uteliaastityhjällä päälläerilaisiin ajattelumalleihin ja maailmankatsomuksiin. Jokainen voi hyödyntää omia luovia lahjojaan itsensä tiedostamiseen. Päivittäinen tietoisuustaitojen (meditaatio, mielikuvaharjoitukset, itsehypnoosi, jooga, luovat terapeuttiset harjoitukset jne. ) ovat tie laajempaan tietoisuuteen.  Jokainen voi löytää omat, juuri itselle parhaiten sopivat, menetelmät. Mielikuvituksemme, mielikuviemme tuottama uusi muoto, on  tie, joka  luo meissä jatkuvasti uutta tiedostamista. Olemmeko sisäisessä työssämme onnistuneet tahi emme, elämämme laatu tekoinemme on suurin näyttömme.

Sisäinenteattteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona peruskurssi Helsingissä.

Hyväksyvää läsnäoloa draamaälystä?

Olen pohtinut vuodesta toiseen, että kuka minä oikeastaan loppujen lopuksi olen? Olenko teatterini ohjaaja, vai olenko sittenkin se näyttämö, jossa osani näyttelevät rooliosiansa?

Olen kallistumassa siihen, että olen teatterini näyttämö. Ja olen vain yksi osa laajempaa ylihistoriallista ja -yksilöllistä tietoisuuden näyttämöä.

Meidän täytyy oppia tyhjentämään mielen näyttämömme kokemustiloistamme. Tällöin voimme nauttia vain laajemman, yliyksilöllisen, levollisen näyttämömme kauneudesta ja hiljaisuudesta. Olemme puhtaimpia minuuksia silloin kun näyttämöllämme ei ole ketään.

Toisaalta, suurta oivallusta voi synnyttää se, että tiedostamme yhä selkeämmin, että näyttämöllämme on olemassa siemeninä kaikki mahdolliset kokemustilamme. Se on toinen tapa saavuttaa puhdas minuus – täyttää näyttämö yhä moninaisimmilla mahdollisilla, eritavoin ajattelevilla kokemustiloilla  ja kasvattaa aina vain uusia egon osia. Perspektiivimme laajenee, ja aito iteys löytyy myös moninaisuuden kautta. Hoidamme hellästi tietoisuutemme siemeniä, ja kasvatamme niitä aikuisiksi tiloiksi.

Seuraavassa rakennan lyhyen kertauskurssin kokemustilojen draamalliseen maailmaan. En tee yhteenvetoani pelkästään  sinua varten, vaan myös itseäni varten. Peilaavasti kirjoittamalla jäsennän jatkuvasti tietoisuuttani. Se on minulle mietiskelyä, osa tietoisuustaitojani.

Aikaisemmin kutsuin osiamme minätiloiksi, mutta nykyään puhun tavallisesti vain ”osista” tai ”kokemustiloista“.  Ajattelen tunneälyn ja draamaälyn olevan melko lailla sama asia. Kun kehitämme draamallista älyä, kehitämme samalla yhteisöllisiä yliyksilöllisiä tunnetaitojamme.

MITÄ KOKEMUSTILAMME OVAT?

Kokemustilamme ovat mielemme osasysteemejä. Ne  pyrkivät järjestämään ajatuksiaan tiettyjen tunnetilojen, halujen ja ilmaisutapojen äärelle. Ne syntyvät elämässämme kohtaamiemme asioiden seuraamuksena, tilanteissa , joissa olemme joutuneet keksimään selviytymistapoja, ja olemme nähneet asian vain tästä hetkellisestä näkökulmasta käsin. Kokemustilamme ovat egomme osa, joka toimivat tavallisesti ikään kuin itsenäisesti, mieltämme halliten.  Aika usein, tietämättämme, epäajankohtaiset osamme pitävät näyttämöllämme monologejaan.

Suuri askel itsetuntemukseen on se, että opimme metakognitiivisia taitoja. Tällä tarkoitetaan sitä, että tulemme tietoiseksi erilaisista tiloistamme ja saavutamme yhä paremmin niiden ohjaukset.  Kun metakognitiiviset taitomme kehittyvät, tajuamme, että kokemustilojamme ei tarvitse vältellä eikä torjua. Sen sijaan, kun annamme niiden olla, sitä mitä ne ovat, hyväksyvästi läsnä ollen, alkavat osamme kypsyä. Esimerkiksi lapselliset osamme alkavat hyväksyvässä ilmapiirissä näyttää parhaita puoliaan, esimerkiksi ne saattavat antaa rikkaan mielikuvituksen käyttöömme. Lähes jokaisella osallamme on meille jotakin hyvää annettavaa.

sisakansi.indd

Meidän täytyy meditatiivisessa flow-tilassa,  ”luovassa psykodraamallisessa transsissa”, opetella tunnistamaan näytelmämme roolihahmot, kokemustilamme. Tarvitsemme  itsetuntemukseen myös tilaa, jota voi kutsua vaikka ohjaajatilaksi tai -valoksi. Jotta meistä voi kasvaa aidosti itseohjautuvia, täytyy meidän löytää ohjaajatilamme, se sisäinen viisautemme, joka pistää roolihahmot lempeään suhteeseen toinen toistensa kanssa.

Kaiken lähtökohta jälleen on: Hyväksyvä läsnäolo. Kun opimme olemaan läsnä hyväksyvästi omille lapsellisille, aikuisille, surullisille, iloisille ja nääntyneille ym. puolillemme, kasvaa meistä armollisempia myös muita kohtaan. Niin kauan kuin olemme ylimielisiä itseämme kohtaan, olemme myös ylimielisiä toisia ihmisiä kohtaan.

KAKSI ASKELTA ITSETUNTEMUKSEEN

Ensimmäinen askel omien osien tuntemukseen on itsensä juurruttaminen. Tämän voi tehdä Samatha meditaatioharjoituksin, mutta myös hiljentymällä esimerkiksi luonnon äärelle. Ja tietty tämän voi tehdä myös hypnoosissa. Kristitty voisi vaikka sanoa, että meidän täytyy oppia lepoon Jumalassa. Jotta voimme antautua itsellemme, täytyy meidän pysähtyä ja saavuttaa levollinen, keskittynyt mieli, jossa jotkut osat eivät yksipuolisilla ja kriittisillä kannanotoillaan dominoi meitä ja polje muita herkkiä osiamme jalkoihinsa.

Tämän jälkeen, suljettuamme häly itsemme  ulkopuolelle, on mahdollista ottaa toinen askel todelliseen minuuteemme. Voimme aloittaa luovan itsetutkiskelun, jota buddhalaisuudessa kutsutaan Vipassanaksi: Valitsemme jonkun kohteen, jota alamme tutkia luovasti peilaten.

Myös kristillisessä perinteessä on hienoja mietiskelytraditioita, joilla tätä samaa voi tehdä. Kristillisessä kirjallisuudessa on hieno helmi kirjoittaen tapahtuneesta itsetutkiskelumatkasta. Tämän vaelluksen sisätodellisuuteensa teki kattilanpaikkaaja Bunyan. Hän teki draamallisen matkan oman sisimpäänsä (Kristityn vaellus). Kristitty vaeltaja törmäsi mm. Taipuvaiseen, Itsepäiseen, Apuun, Maailmanviisaseen, Evankelistaan, Selittäjään ja Liukaskieliseen. Oman kirjottamisprosessini aloitin n. seitsemän vuotta sitten. Julkaisin sen kirjana ”Mielentilojen Treenikirja”. Itsetuntemusprosessissani avauduin kuudelletoista kokemustilalleni, tein itselleni näkyväksi mm. Rouva Otsarypyn, Epäilevän Tuomaan, Tiedemiehen, feminismiin taipuvaisen Simonen, luontoa rakastavan Mielikin jne.

ITSETUNTEMUS ON LUOVUUDELLA TUOTETTU MIELIKUVA MATKA

Toki tätä peilaustyötä voimme tehdä paitsi kirjoittaen, myös esimerkiksi terapeuttisien tanssin, musiikin ja kuvataiteen keinoin. Draama ja peilaava draamallinen kirjoittaminen, sopivat monille, mutta joku voi nauttia jostain muusta peilaamismenetelmästä enemmän. Mielikuvituksen avulla kuromme itsemme takaisin ruumiisiimme ja yhteisöömme.

Ehkä olet jo huomannut, kirjoittaminen on minulle kaikkein rakkain tapa harjoittaa tietoisuustaitoja. Joskus mietin, että osaisinko  enää elää ilman kirjoittamista, mistä olen tietty välillä huolissani. Entä sitten, jos dementoidun, mistä sitten ammennan rauhaa ja oivallusta elämääni? Mutta sitten palautan mieleni tähän hetkeen… Minulla on kaikki mitä tarvitsen tällä hetkellä. Minulla on mielenrauha ja oma luovuuteni, ja oma monipuolistuuteni, joka tarjoaa tilaisuuden yhä uusiille oivalluksille. Tässä olen, tässä luon ja tästä nautin. Olen löytänyt ääneni.

MITEN TEEMME SISÄISTÄ MATKAAMME TURVALLISESTI?

Kun olemme juurevasti läsnä omalle ruumiillemme ja sen sisätodellisuudellemme, tulevat kokemustilamme eli ”egomme osat” näkyviksi ihan vain automaattisesti. Jotta mietiskelymatkamme on turvallinen, täytyy persoonamme olla kehittynyt aikuisia vahvoja kokemustiloja. Joskus vasta keski-iässä näitä on riittävästi. Niin kauna kuin tällaisia osia ei ole, hyödymme valtavasti aikuisista viisaista ihmisistä ympärillämme. Heidän tukensa ja turvansa voi tuoda meille sen, mitä meistä itsestämme ei ole vielä löytynyt. On melkoisen harvinaista, että ihminen kasvaa täysin itseriitotiseksi. Olemmehan perustava laatuisesti sosiaalisia eläimiä.

HYVÄKSYVÄ LÄSNÄOLO ON EKUMENIAA

Jokainen meistä voi tehdä oman matkansa, vaelluksensa, omaan sisinpäänsä. Kristitty voi ottaa inspiraatiota hyvin myös hienoista länsimaisista viisausperinteistä, kristinuskon mystiikasta, mietikselytraditioista ja rukouksesta. Hänen ei välttämättä tarvitse maistaa buddhalaisuuden tai islamin hedelmiä, vaikka itse maistelen välillä mielusti niitäkin. Toisten hedelmien maistelu auttaa meitä vapautumaan dogmatisoitumisesta.

Ajattelen, että tämä henkisyydestä ja hengellisyydestä irrotetun mindfulnessin eli hyväksyvän läsnäolon vahvuus on siinä, että se on silta, jolla voimme ylittää erilaisia jäykkiä uskontojen välisiä rajoja. Se auttaa meitä oivaltamaan, että kaikkiin suuriin uskontoihin on sisäänkirjoitettuna rakkaus ja hyväksyvä läsnäolo. Se voi auttaa meitä kasvamaan aidosti ekumeeniseksi, jolloin kristittynä meille on tärkeitä rakkauden ja läsnäolon viestin vieminen ympäri maailmaa, eikä käännyttäminen omaan uskonnolliseen suuntaukseemme.  Henkisyyteen ei tulisi kuulua kilpailuhenkisyys muiden uskontojen kanssa. Itse tulkitsen Jeesuksen lähetyskäskyn niin, että hän halusi meidän kaikkien tekevän jokaisen maapallon ihmisen hyväksyvän rakkauden opetuslapseksi. Jos joku toinen löytää hyväksyvän läsnäolon ateismista,  islamista, hindulaisuudesta tai buddhalaisuudesta, suon sen hänelle.

Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona peruskurssi on Helsingissä 22.-23.8.2015.

LUETTAVAA:

Bessel van der Kolk, The Body Scores the Mind, Brain, Body and Mind in the Healing of Trauma, Penquin Books, 2014

Monika Sanford, Actualizing the Buddhanature with the Internal Systems Therapy Model, 2014

Kati Sarvela:  Sisäienn teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona, Kuumussa Virtaa Oy, 2013

Jan SKy:  Mielen monet puolet, Kuva ja Mieli, 2011

Tunneäly ja tietoinen läsnäolo

Minua on jo pitkään häirinnyt tämä sana hallinta-sana, jota mielestäni käytetään aivan liikaa meidän kulttuurissamme. Elämää ei voi minun mielestäni hallita. Yksi banaaninkuori väärässä paikassa voi muuttaa koko elämämme. Tunnetiloja ei voi myöskään hallita, vaan me voimme henkisestä kasvaa. Tämän jälkeen voimme yhä enemmän ohjata valinnoillamme, annammeko erilaisten tunnetilojemme hallita meitä. Otamme vastuun elämämme ohjauksesta. Ryhdymme tunnistamaan ja säätelemään erilaisia sisäisiä kokemustilojamme.

Kun sain aikoinaan melanoomadiagnoosini, en oppinut hallitsemaan kauhuani, enkä myöskään sitä voittanut. Sen sijaan opin hyväksyvästi läsnäollen ohjamaan sitä. Opin tuntemaan Melanomakukan, ja sen tunnistin sen mukanaan tuoman Kalma-Kallen. Kalma-Kalle kiusasi muuten minua jo joskus teini-ikäisenä paniikkikohtauksilla.

Mietin usein, että olemme olleet tunnekylmä kulttuuri, jossa meille ei ole opetettu tunneälyä. Meidät on opetettu siihen, että tunteita ei saa näyttää ja pahat ilkeät fiilikset täytyy torjua. Täytyy AINA käyttäytyä sivistyneesti.  Tämä sivistys ei kuitenkaan kasva tunteiden torjunnasta, siis siitä, mitä meille valitettavasti on äidinmaidossa juotettu.  Sen sijaan se kasvaa siitä, että teemme tunnetilamme itsellemme tutuiksi.

Tietoisuustaidot ovat keskeisin osa näitä tunnetaitoja. Luen näihin taitoihin paitsi hyväksyvän tietoisen läsnäolon myös sen, että opimme antamaan (taiteellista) muotoa tiloillemme. Opimme työstämään erilaisia tunnelatautuneita kokemustiloja, joita olemme omaksuneet elämämme varrella.

kirjat

Lähtökohta mielenrauhalle on hyväksyvä läsnäolo, se että juurrutamme itsemme: kykenemme meditaatioharjoitusten kautta yhä paremmin keskittämään huomiotamme haluamaamme kohteeseenMielemme tarvitsee rauhoittumisen kyetäkseen kehittämään tunneälyä, jota käytä kykenemme näkemään asiat yhä selkeämmin.

Tunteissa on kysymys energiasta. Kun meillä on tunteita, elämme. Väitän, että kun antaudumme mielen keskittämisharjoitusten jälkeen tunteillemme, avaamme tien aitoon elämään, jossa voimme toteuttaa luovuuttamme omalla ainutkertaisella tavallamme. Lakkaamme olemasta vain oppiamme toisten ihmisten klooniyritelmiä. 

Läpi elämän, päivästä päivään, koemme erilaisia tunnelatautuneita tiloja.Voi olla ärtymystä, kun kaikki ei mene niin kuin oli tarkoitus, voi olla vihaa, kun joku toimii moraalisesti mielestämme epäoikeudenmukaisesti, voi olla iloa, kun kaikki menee hyvin jne. Emme voi fyysisesti emmekä henkisesti hyvin, jos esimerkiksi viha täyttää joka päivä yksipuolisella näkökulmallaan mielennäyttämömme.

Meidän mielemme on päivästä toiseen erilaisten kokemustilojemme ihmeellinen ja kiehtova näyttämö. Kokemustilamme ja niiden tunteet ovat näytelmämme energiaa. Tunneälyä on se, että tunnistamme, mikä tiloistamme hallitsee tällä hetkellä näyttämöämme. Jatkuvasti improvisoituva näytelmämme on jumissa, silloin kun joku ikävä kokemustilamme kaappaa pitkäksi aikaa näytelmämme.

On tunneälyä sekin, se että osaamme toimia, silloin kun joku ikävä kokemustila meinaa monologillaan omia näyttämömme. Meidän ei tarvitse jäädä alakuloisen tai vihaa täynnä olevan tilamme vangiksi. Meidän ei tule myöskään sulkea väkisin tätä tilaa näyttämömme ulkopuolle. Joskus tarvitsemme ohjaajaksi kasvamiseen ulkopuolista apua (terapiaa tai terapeuttista ryhmää), mutta joskus voimme onnistua tässä hommassa ihan itse. Vie valtavasti energiaa yrittää pitää joku tiloistamme näyttämömme ulkopuolella. Tämän tilan energian saamme itsemme käyttöön, kun emme torju tilaamme.

Kutsumme  kaikenlaiset kokemustilamme näytelmäämme uteliaana tervetulleeksi! Kas, sieltä se taas saapuu, tämä alakuloinen ystäväni. Aistimme, havainnoimme ja tutkimme tilaa leikillisellä ja avoimella mielellä.Millaiselta se näyttää ja mitä se ajattelee maailmasta. Sitähän tämä Sisäinen teatteri onoman mielen erilaisten tunnetilojen tiedostamista ja leikillistä, tutkivaa, suhdetta niihin. Erilaiset kokemustilamme yhdessä auttavat meitä katsomaan asioita useammasta eri näkökulmasta. Ja kas, mitä enemmän tutkimme tilojamme, sitä paremmin ne alkavat tekemään yhteistyötä keskenään. Tilamme yhdistyvät, integroituvat, yhä paremmaksi tiimiksi.

Olin vuosia työuupumuksessa ja kärsin kroonisista unihäiriöistä. Kun muutin tämän elämääni kiusaavan alakulon rouva Otsarypyksi, ja tein sen näkyväksi sen muiden kavereiden kanssa, muuttui elämäni. Lakkasin torjumasta tunteitani vain tein niistä ystäviäni, ja aloin antaa sisäiselle kokemuksellinen muotoa kirjoittaen. Oikeastaan tämä nykyinen kirjoittaminen on jatkoa sille. En osaa elää enää ilman kirjoittamista. Kirjoittamisesta on tullut elämääni rikastuttava voima.

Sisäiset ystäväni ovat olleet tärkeitä yhteistyökumppaneitani myös syöpieni aikana, silloinkin, kun uusi vieras, Melanoomakukka tuli elämääni.

Elämme parhaillaan kulttuurissamme käännekohtaa, näin uskon. Tietoisuustaidot muuttavat lähi vuosikymmeninä koko elämäntapamme. Olemme siirtymässä kognitiivisesti jäykästä , ulkoista tietoa ylikorostavasta ajasta, luovempaan uuteen aikaan. Tässä kulttuurissa ihminen saa olla jälleen sisäinen. Hän ottaa asiantuntijuuden omasta kehomielestä itse itselleen.  

 
Luulen, että uusi aikamme tulee olemaan hauskempaa ja luovempaa, mutta vähemmän tuhlailevaa.  Jotta tähän päästään, tarvitaan paljon yhteistä hyvää tahtoa. Olemme  esimerkiksi puhuneet vuosikymmeniä potilaslähtöisestä hoitamisesta, mutta todellinen potilaslähtöisyys alkaa siitä, että ihminen itse ottaa vastuun omasta tietoisuudestaan, terveydestään ja käyttäytymisestään.  Tässä luovassa uudessa kulttuurissa asiantuntijat ovat yhä enemmän valmentajia ja opettajia, eivätkä he ratko ongelmiamme, esimerkiksi terveysongelmia, vaan ratkomme heidän avustuksellaan niitä ihan itse. 
 ++++++
Sisäinen teatteri koulutus Helsingissä 22.-23.8.204.