Olen opettanut vuosia hypnoterapiavalmennettavilleni sekä kurssieni oppilailleni ajatusta siitä, että olemme muodostuneet osista eli kokemustiloista (minätiloista/mielen tiloista/tiloista/moodeista).  Ne ovat kuin pieniä itsenäisiä ihmisiä sisällämme, joilla on omat muistot, motiivit, tunnelataus ja totunnaiset ajatusradat.  On ollut mielenkiintoista huomata, että en ole juuri asiakkailtani/kurssilaisiltani saanut vastustusta tähän ideaan.  Päinvastoin, monet ovat todenneet vain, että näinhän se on.

Monet ovat mielen moniosaisuutensa, arjen viisaudellaan,  jo tienneet. Omaa (keho)tietoisuutta on helppoa jäsentää, tunnistaa ja kuunnella tilasidonnaisesti.   Sinua on moneksi. Mitä muuta sisäinen puheesi onkaan kuin, enemmän tai vähemmän erimielisten, osiemme väittelyä tai dialogia.

 

 
Eräällä parikurssillani oli  muuten pariskunta, jolla oli jo valmiina luotuna toinen toisilleen kymmenkunta eri nimeä, joita he käyttivät kuvatessaan toinen toistensa mielialoja. Heillä oli ollut jo kotona meneillään aikamoinen teatteri monine rooleineen. Ei liene vain sattumaa, että sekä tietoisuustaidot sekä monet uudet terapiavirtaukset  näkevät ihmisen tilasidonnaisesti. Tällä ajattelutavalla on vahva neurobiologinen perustansa. Se vastaa monien ihmisten puhdasta arkikokemusta. Informaatiotulvan ja päivittäisten traumatisoivien uutisten keskellä ehdollistamme jatkuvasti uusia tapoja suhteuttaa itseämme maailmaan.

Tietoisuustaidot ovat paitsi kykyä läsnäoloon, ne ovat laaja-alaisesti  ajatellen draamaälyä ja siihen yhdistyvää myötätuntoa. Harjoittelemme tunnistamaan hyväksyvästi läsnäollen oman Sisäisen teatterin hahmoja, mikä kehittää mielitajuamme. Tunnistamme vähitellen yhä kirkkaammin myös toisen ihmisen  tilat sekä oman itsemme heijastumat toisissa ihmisissä.  Tämä on mahdollista erilaisilla hyväksyvän läsnäolon luovilla menetelmillä: itse käytän mm. terapeuttista draamallista kirjoittamista.

Kokemustilamme saattavat ottaa tunnetusti arkkityyppisiä muotoja. Elämme keskellä arjen draamoja, joiden rooleja ihmiset toistavat sukupolvesta toiseen. Tietoisuustaitojen puutteesta johtuen kukaan draamassa mukana olijoista ei ole aikuisen ihmisen läsnäolevassa tilassa. Tämä ruokkii entisestään ikäviä koti-, parisuhde-,  koulu- ja työpaikkadraamoja.

Ehkä tavallisin draaman muoto on nk. Karpmanin kolmiodraama.  Meillä on vainooja (esim. koulukiusaaja/työpaikkakiusaaja)  uhri ja pelastaja.  Näitä draamoja käymme kaikilla yhteiskunnallisilla tasoilla.  Ne ovat energiamme syöppöjä ja myös “työflowmme” sabotoijia. Jokin lapsellinen, tai autoritaarinen esikuvalta opittu,  ei-läsnäoleva, ehdollistettu tilamme kaappaa tietoisuutemme. Emme tällöin pääse kiinni yhteisölliseen miellyttävään virtaavaan yhteisölliseen “minäme” työflowhon.

Vainooja voi olla muuten paitsi ihminen, se voi olla yhtä hyvin vaikka sairaus tai työttömyys.  Jotkut väittävät, että pelastajia on erityisen paljon hoito- ja opetusalalla. Pelastaja on henkilö, joka asettautuu uhrin puolelle, ja joskus hän saattaa kulman takana mielistellä myös vainoojaa. Hänelle on tärkeintä olla kiltti (rakastakaa kaikki minua!), mutta hän ei aidosti auta uhria tai vainoojaa löytämään uusia näkökulmia tilanteeseen. Sen sijaan hän on mukana ylläpitämässä ongelmaa. Terveydenhuollon pelastaja ei kannusta asiakastaan/potilastaan ottamaan vastuuta omasta terveydestään, vaan hän tarjoaa hänelle yksinkertaisia, vain oman luonnontieteellisen maailmankuvansa mukaisia  patenttiratkaisuja. Samalla hän varastaa asiakkaaltaan itseohjautuvuuden.

Tyypillistä draamoille on piilokommunikaatio.  Kolmion vuorovaikutussuhteissa olevat ihmiset eivät osaa ilmaista rohkeasti omia aitoja mielipiteitään ja näkökulmiiaan. Draaman osapuolilla ei ole yleensä edes ymmärrystä omista aidoista motiiveistaan, koska heitä ohjaa huonosti tunnistettu sisäinen kokemustila.  Draaman osapuolet eivät tiedosta rooliansa ja  draamaa ruokkivaa asemaansa näytelmässä. Heillä ei ole tietoa taustalla vaikuttavista uskomuksistaan tai arvoistaan.

Kolmiodramaan osalliset eivät ohjaa tiedostavasti rooliansa, vaan samaistuneena rooleihin, roolit ohjaavat tietämättä heitä. Hienoimmin sanottuna: Ihmisillä on huonot metakognitiiviset taidot. He eivät elä maailmassa sellaisena kuin se on, vaan he elävät mustavalkoisessa toivemaailmassa.

Draamoja saatetaan ruokkia siten, että pienestä alusta lähtöisin oleva pikkuriikkinen loukkauksen pienokainen voi vähitellen saada käsittämättömät jättiläisen mittasuhteet. Perimmiltään kysymys hyväksyvän läsnäolon puutteesta sekä kilpailusta vallasta.

YHTEENVETONA KOLMIODRAAMAMME ROOLEISTA:

Pelastaja:  Pelastaja ei yleensä tiedosta omaa rikkinäisyyttään ja omia haavojaan.  Hän juoksee pelastamassa muita, sen sijaan, että auttaisi itseään.  Tavallista on myös, että hän auttaa jo pyytämättä.  Hän ei auta uhria myötatuntoisesti kuunnellen, vaan hän auttaa siten, mikä itsestä tuntuu oikealta hänen maailmankuvastaan käsin.

Kiusaaja:  Kiusaaja käyttää usein tietämättään valtaansa väärin.  (Joskus hän käyttää tätä tietoisesti, manipuloidakseen ihmisiä kohti omien unelmien maailmaa). Hän ei yleensä tiedosta olevansa kiusaaja.  Siksi kiusaajia on paljon vähemmän kuin kiusattuja. Hekin luulevat usein olevansa uhreja.

Uhri: Uhri kokee itsensä jo valmiiksi haavoittuneeksi, voimattomaksi ja alistetuksi.  Hänellä ei ole kykyä ottaa käyttöönsä omia mahdollisuuksiaan ja voimavarojaan tilanteen ratkaisemiseksi.  Pelastaja käyttää tätä tilaisuutta ikään kuin hyväkseen, ja vahvistaa uhrin voimattomuuden kokemusta.  Joskus uhri voimaantuessaan lähteekin kiusaamaan pelastajaansa tai entistä kiusaaja. Draamakolmiossa voi ylipäätään tapahtua yllättäviä roolien muutoksia.

YHTEENVETONA

Kolmiodraamojen vastalääkettä on tietoisuustaidot (meditaatio ja luovat terapeuttiset menetelmät); mielitaju ja kuunteleva myötätunto.  Jokainen kolmiodraamaan osallistuja tarvitsisi enemmän kykyä havainnoida omia sisäisiä kokemustilojaan ja opastusta suhtautua niihin myötätuntoisesti.  Ankaruutemme toista erilaista ihmistä kohtaan selittyy hyvin usein ankaruudesta omaa itseä kohtaan.  Tietoisuustaitojen keh

ittymisen jälkeen myötätunto paitsi itseä kohtaan, myös muita ihmisiä kohtaan lisääntyy. Mustavalkoinen maailmankuvamme muuttuu elämänvärien kirjoksi.  Voimme auttaa toinen toisiamme näkemään ja avaamaan asioihin uusia näkökulmia, kehittämällä väkivallattoman vuorovaikutuksen eli dialogin taitoja.

Tietoisuustaidot facebookissa.

Sisäinen teatteri facebookissa.