Edelleen jatkan van der Kolkin ajatusten peilaamista. Mitä enemmän luen kirjaa, sitä paremmalta tuntuu.  Tämän aion laittaa Sisäisen teatterini ”must”-lukemistoon. Hän jos joku, tuntuu olevan samassa tietoisuustaitojen ja terapeuttisen teatterin maailmassa kuin minäkin, ja se tietty se tuntuu hyvältä. Se, että tunnen epäluottamusta nykyistä ihmistä pirstonutta terveydenhoitojärjestelmää kohtaan, tulee hänen ajatteluunsa kautta minulle itsellekin entistä paremmin sannallistetuksi.

Van der Kolk toteaa saman kuin minä, mutta selväsanaisemmin: Politiikkaa ei voi erottaa neurotieteistä ja terapiasta. Tämän päivän maailmassa hyvinvointiasi määrittelee van der Kolkin mukaan liian paljon, missä postinumerossa asut. Se merkkaa hänen mielestään enemmän kuin geneettinen perimäsi. Oma sosiaalinen taustasi määrittelee traumojesi ja niiden korjaamismahdollisuuksia. Köyhyys, työttömyys, yksinäisyys… näissä ympyröissä traumat viihtyvät.   Olemme perustavaa laatuisesti sosiaalisia eläimiä. Aivomme on luotu tekemään työtä ja leikkimään yhdessä toinen toistemme kanssa. Individualismille rakentunut kulttuurimme on ollut yhteisöllisesti terveyttämme tuhoavaa.

Van der Kolkin mukaan lääketieteellinen kulttuuri, psykiatria, on pikemminkin osa ongelmaa, kuin että se lievittäisi ihmisen pahoinvointia. Suurin osa psykiatreista työskentelee potilaittensa kanssa USA:ssa liukuhihnamaisesti. Heillä on tuskin viittätoista minuuttia aikaa potilaalle. Patenttiratkaisuna on lääkeresepti vaivaan kuin vaivaan ja viesti potilaalle on: ”Jätä ongelma meille, me hoidamme sen… älä käytä huumeita äläkä alkoholia, mutta syö mitä meillä on tarjottavana. ” Järjestelmän perinteinen hoitohenkilökunta tarjoaa tuskin mitään eväitä itsehoitoon ja siihen, että ihminen ottaisi ohjakset omasta terveydestään. Van der Kolk väittää, että nykyään kipulääkkeet tappavat USA:ssa enemmän ihmisiä kuin auto-onnettomuudet tai ampumiset.

Silloin kun ihminen löytää sisältään elämänsä merkityksellisyyden, hän muuttuu osaksi yhteisöänsä, eikä hänellä ole tämän jälkeen tarvetta huumeisiin eikä alkoholiin. Tällöin psyykelääkkeidenkin käyttö vähenee huomattavasti. Tärkein terveydenhoidollinen säästötoimenpide olisi antaa lapsille ja heidän vanhemmilleen kaikki tuki, jotta he läsnäolollaan kasvattaisivat nuoria, joilla on tietoisuus- ja tunnetaitoja. Keskeinen osa näitä taitoja on, että lapsen tunteita osataan peilata ja autetaan ihmistä saattamaan sisäistä kokemusta sanallisiksi tai taiteelliseksi uudeksi muodoksi. Koulutusjärjestelmämme on vieraannuttanut meidät omasta sisäisestä kokemuksestamme.

Se, että ihminen lähtee tutustumaan itseensä on siis paitsi terapeuttinen myös poliittinen teko. Jokainen meistä on kokenut enemmän tai vähemmän traumoja. Me emme kasva sopuun itsemme emmekä yhteisömme kanssa, ellemme tule ystäväksi oman ruumiimme tuntemusten kanssa. Ruumistaan irti oleva ihminen ei ole ihminen vaan hän on itsensä varjo. Valtava määrä ihmisiä ei tunne ruumistaan kodikseen. Jos jännittää tai pelottaa, elämme aina varpaisillamme ja ruumiimme on jatkuvassa stressitilassa. Vihaiset ihmiset elävät vihaisessa ruumissa. Syömishäiriöiset inhoavat ja vieroksuvat tavallisesti ruumistaan. Se on paitsi yhteisön eheyttä vahingoittavaa myös asianomaisen henkilön omaa terveyttä tuhoavaa.

Miten ihminen oppii tuntemaan sisäistä todellisuuttaan ja ruumiinsa tuntemuksia? Van der Kolk opettaa asiakkailleen kuuntelemaan ruumiinsa tuntemuksia ja auttaa heitä nimeämään tuntemuksiaan. Syvimmät tunteet meissä kun ovat aina ruumiillisia kokemuksia. Kannattaa tarkkailla paitsi oman mielen sisältöjä myös oman kehon asentoja, hengitystä ja sen liikettä. Van der Kolk tuo toistuvasti esiin teatterin rituaalisena parantamisen muotona.

Oman ruumiin kuuntelu voi van Kokin mukaan joskus aktivoida ”flashbackejä”. Menneet kokemuksemme aktivoituvat haamukokemuksina ruumiisamme, ja nämä kokemukset voivat olla joskus vapauttavia mutta myös pelottavia.  Kun emme ole sulattaneet menneitä traumojamme, saattavat ne uudelleen aktivoitua. Kukaan ei ole auttanut meitä turvallisesti ilmaisemaan ja antamaan muotoa tunnetiloillemme.  Olemme olleet aleksityminen kulttuuri.

Turvallisinta on kirjoittaa terapeuttisesti siten, että on mahdollisuus peilata mieleen nousevia tunnetiloja johonkin toiseen viisaaseen ja turvalliseen ihmiseen. Terapeuttinen ryhmä tai jokus jopa terapia on aloittelijalle hyvä ympäristö purkaa tunteita.   Van der Kolkin mukaan meille määrätään aivan liikaa lääkkeitä, jolla vaimennamme ruumiimme, joka haluaisi kiihkeästi kertoa omaa tarinaansa. Vaiennettu ruumiimme huutaa mielenterveysongelmin ja ruumiillisin sairauksin.

Van der Kolkin mukaan tavallinen tapa (minullekin nuoruudessa hyvin tuttu)tunnevammaiselle, on takertua traumoineen toiseen ihmiseen. Lapsuuden traumamme pistävät meidän janoamaan jopa addiktiivisesti toisen ihmisen fyysistä läheisyyttä. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että länsimainen romanttinen rakkauskuva, on traumatisoituneen ihmisen illuusio. Kun me olemme vieraantuneet itsestämme, ryhdymme roikkumaan toisessa ihmisessä.

Jotta voimme hyvin, on meidän löydettävä ruumiillisuutemme kautta kosketus psykologisiin sisäisiin tapahtumiimme. Meidän täytyy löytää kosketus sisäisyyteemme. Näin voimme jälleen kiinnittyä itseemme ja löytää kodin ruumistamme.  Ja mikä kummallisinta, kun hyväksyvästi tunnetilloillemme läsnäollen kiinnitymme itseemme, löydämme samalla oman merkityksellisyytemme osana yhteisöämme. Synkronoimme itsemme itseemme ja yhteisömme elämään. Yltiöindividualistinen kulttuuri, vain ulkonaisuuksiin keskittyvä valtaelämäntapa, vieraannutti meidät ruumistamme ja yhteisöistämme. Lähes kaikkia ongelmia on hoidettu yksilön ongelmina, vaikka parantavin rituaalein, teatterin tai musiikin keinoin, voimme virittää itseämme itseemme ja toinen toisimme, osaksi parantavaa yhteisöä.

Elämämme traumat vaikuttavat van der Kolkin mukaan mielikuvitukseemme.  Traumatisoituneen ihmisen mielikuvitus kuolee, ja sen mukana joustavuutemme katoaa. Van der Kolkin mukaan mielikuvitus on ehdottoman tärkeää, jos haluamme itsellemme elämänlaatua. Terapeuttisessa kirjoittamisessa flow-tilassa kuin myös hypnoosissa on tilaa mielikuvitukselle. Emme ratkaise läheskään aina järkemme avulla, vaan päästämällä irti siitä. Tämä mahdollistaa sisäisen todellisuuden lähestymisen symbolisella ja vertauskuvallisella tasolla. Sisäinen todellisuutemme on kummallinen, se ottaa vertauskuvalliset tai analogiset fiktiiviset tarinat todesta. On itse asiassa raadollista käsitellä menneisyyden kokemuksia vain ”faktoista” käsin. Sitä paitsi todellisuudessa aina kuin muistelemme jotain mennyttä asiaa, sammalla muokkaamme sitä uuden näköiseksi.

Van der Kolk kertoo esimerkin pojasta, joka todisti World Trade Centerin luhistumista. Poika pääsi pakoon paikalta juoksemalla. Hän näki pitkään jälkeenpäin silmissänsä ihmisiä, jotka hyppivät ulos ikkunoista. Taideterapeuttisesti hän prosessoi kuitenkin tapahtuman siten, että uusissa flow-tilassa  piirtämissään kuvissa ihmiset, ihmiset hyppäsivät tramboliineille. Tämä fiktio, ”umpivale” auttoi häntä vapautumaan menneisyyden kokemustaan. Hän muutti mielikuvituksellaan tapahtumia, ja lakkasi kiinnittymästä itseään tuhoavasti traumaattisiin mielikuviin. Hän kykeni luovuutensa avulla integroimaan itseään parantavasti menneisyyden kokemuksen. Kun et tätä luovaa työtä tee, jatkaavat kammottavat mielikuvasi sinun kiusaamistasi.

Teatterin taika on siinä, että sen symbolisella monitasoisella kielellä, voimme käsitellä kipeitäkin asioita meitä eheyttävästi.   Teatteri on eräs tärkeä rituaali, jolla voimme palauttaa itsellemme tarinat sekä peilaavaan ja leikilliseen ajattelun. Jatkamme sitä peilaustyötä, joka jokaisella meistä on jäänyt aina puuttelliseksi, enemmän tai vähemmän epätäydellisen vanhemmuuden takia.

Teatteri,se on ihmeellinen yli vuosituhansien elänyt laitos. Sen imaginaario voi antaa meille takaisin sen, mikä meillä on ollut lapsuudessa, mutta jonka olemme kadottaneet: Oman luovuuden ja kyvyn leikilliseen oppimiseen erilaisiin tiloihin samaistumisen kautta.

Sisäinen teatteri – Luova kirjoittaminen tietoisuustaitona koulutus on Helsingissä 22.-23.9.2014.